Luin tänään loppuun Saramagon romaanin Kertomus näkevistä.  Aiemmin kesällä on tullut kahlattua myös teokset Jeesuksen kristuksen evankeliumi ja Luola.   Saramago on tehnyt valtavan vaikutuksen minuun osuvalla ihmismielen liikeitteinen kuvauksella sekä kipeän hauskalla yhteiskuntakritiikillään.  Todella nobelin arvoinen kirjailija –  ja vaikka enemmänkin.

Kertomuksessa näkevistä pääkaupungin asukkaista 83 prosenttia äänestää tyhjää, ja oikeistopuolue sekä keskustapuolue saavat kumpikin 8 prosenttia äänistä ja vasemmistopuolue pääsee yhteen prosenttiin.  Kahdeksankymmentäkolme prosenttia pääkaupungin asukkaista elää itseorganisoituen ja vastuullisesti – tavallisen inhimillisesti, mutta poliittisen eliitin mukaan parlamentaarisen demokratian vastaisesti vehkeillen.  Kertomuksessa täyttyy positiivisen utopian ja parlamentaarisen systeemin  alla olevan vallan väärinkäytön  törmäys.  Hienointa on ihmisten (83 %:n) keskinäisen arvostuksen ja tuen kuvaus, karmeinta  (ja kuitenkin niin kohdalleen osuvaa) eliitin ylimielisyyden, vallanhimon ja sokeuden  esillepano.

Teosta lukiessa aloin uskoa, että ihmiset kyllä pystyvät tavalliseen ja hyvään elämään.  Ja näin sen, että se on uhka  vallanpitäjille. Kirja päättyy hyvän kuolemaan ammattitappajan murhaamana.  Mutta auki jää, oliko se vanhan vallan viimeinen teko vai merkki, että eliitti lopulta huolehtii, että kaikki jatkuu kuten ennenkin.   Ehkä loppu antaa vallan elämän jatkumisen suunnasta minulle?

I finished today Saramago´s novel  Seeing .  Earlier during summer I also read books  The Gospel According to Jesus Christ and The Cave.  Saramago has made an awesome impact on me by his  fitting descriptions of  movements of a human mind, and by sore and  funny critics of a sociaty. Saramago really is/was the author  worth  Nobel prize – and even more!

In Seeing  83 %  of the inhabitants of  the capital vote empty,  the right wing and  the central party get 8 % both, and the left wing party  one percentage of the votes.  Eighty three percentages of the capital inhabitants  self organize their living by themselves  responsibly.  They spend ordinary  and humane life, but according to  political elite  ”the 83 %” is  conspiring  against the parlamentary democracy.  In Saramago´s story  there is a  clever conflict between  a positive utopia and  an abuse of power inside  the parliamentary system. The most impressive in the book is  the depicting of  mutual appreciation and support  of the ”83 %”, and the most terrible  – and exact and  apt – the demonstration of arrogance, lust for power and blindness of the elite.

When I red the book, I began to believe, that people can organize and make real the ordinary and good life, but I also saw that it is a threat  for the power of the elite.  The novel finish to the death of good murdered by a professional killer.  The end  still stay open –  was the murder the last act of the old domination or the sign that the elite always win and everything continues as earlier.  Perhaps the novel gives  last words for  a future life for me?

Valkoinen linna on tarina kahden ihmisen toteutumisesta toisissaan tunnistaen kuitenkin alkuperänsä. Lisäksi tarinassa on kolmansien kuvauksia kahdesta (yhdestä) alkuperäisestä. Pamukin romaani  on sukulainen Austerin ihmisten moninkertaisuudelle. Valkoinen linna on erinomainen kertomus ja kuva ihmisten sosiaalisesta rakentumisesta.

***

White Castle is a story about two people growing and becoming real in each other, still recognizing their origin. Besides, there are  descriptions of third persons about the two original  in Pamuk´s  novel.  The story is a relative to multiplicity of people in Auster´s books. White castle is an excellent example of social construction of humans.

Sain juuri luettua loppuun Olga Tokarczukin kirjan Päivän talo, yön talo.  Teos kulkee fragmenteissa, mutta ne kuitenkin kytkeytyvät toisiinsa ikäänkuin välähdysten sarjana; tykkään.

Tokarczuk puhuu läheisesti toisaalta ihmisen arjen tavallisista asioista ja mielen liikkeistä. Toisaalta hän loihtii esiin maallista ja uskonnollista mystiikkaa.  Molemmat – arki ja mystiikka – kuitenkin sulautuvat juonikkaasti toisiinsa siten, että tekstiä on kiintoisaa ja viihtyvää lukea.

Kirjassa on useita kohtauksia ja lauseita, joissa on paljon informaalia opittavaa kaikille meille, opettajillekin. Tässä pari näytettä:

– ” Sanoin Martalle, että meillä kaikilla on kaksi taloa: toinen konkreettinen, aikaan ja paikkaan sidottu ja toinen ääretön, osoitteeton, arkkitehtonisten piirustusten ulottumattomissa. Ja että elämme molemmissa yhtä aikaa.”

– “Ympärillemme syntynyt, itsestään kylväytynyt  vaikeneminen kasvoi joka suuntaan ja vei meiltä ahnaasti kaiken tilan.  Ei ollut mitä hengittää.  Mitä pitempään vaikenimme, sitä vaikeampi oli enää sanoa mitään, sitä etäisemmiltä ja vähäpätöisemmiltä kaikki puheenaiheet tuntuivat.”

***

I just finished the novel ” House of Day, House of Night” of Olga Tokarczuk. The work proceeds in fragments, but they still are connected with each other  like a set of flashing lights; I fancy!

Tokarczuk speaks intimately about ordinary everyday issues and mindsets of people. She also conjures in front of you both secular and sacral mystics.  They both – everyday life and mystics – however are melted trickily together so that it´s interesting  and entertaining to read the text.

There are many scenes and sentences in the book, which include informal learning  to all of us, to teachers, too. Here´re two samples:

– “I said to Marta that we all have two houses, the one, which is connected with time and place, and the other for eternity, which has no address and architectural drawings and shapes. And we live simultaneously in both of them.”

– “The self-planted silencing born around us spread out to every directions, and took greedily  all space from us. There was nothing to breath.  The longer we ware silent, the harder it was to say anything.  All topics to speak ware felt  distant and insignificant for us.”