Saramago: Kertomus näkevistä/Seeing

Luin tänään loppuun Saramagon romaanin Kertomus näkevistä.  Aiemmin kesällä on tullut kahlattua myös teokset Jeesuksen kristuksen evankeliumi ja Luola.   Saramago on tehnyt valtavan vaikutuksen minuun osuvalla ihmismielen liikeitteinen kuvauksella sekä kipeän hauskalla yhteiskuntakritiikillään.  Todella nobelin arvoinen kirjailija –  ja vaikka enemmänkin.

Kertomuksessa näkevistä pääkaupungin asukkaista 83 prosenttia äänestää tyhjää, ja oikeistopuolue sekä keskustapuolue saavat kumpikin 8 prosenttia äänistä ja vasemmistopuolue pääsee yhteen prosenttiin.  Kahdeksankymmentäkolme prosenttia pääkaupungin asukkaista elää itseorganisoituen ja vastuullisesti – tavallisen inhimillisesti, mutta poliittisen eliitin mukaan parlamentaarisen demokratian vastaisesti vehkeillen.  Kertomuksessa täyttyy positiivisen utopian ja parlamentaarisen systeemin  alla olevan vallan väärinkäytön  törmäys.  Hienointa on ihmisten (83 %:n) keskinäisen arvostuksen ja tuen kuvaus, karmeinta  (ja kuitenkin niin kohdalleen osuvaa) eliitin ylimielisyyden, vallanhimon ja sokeuden  esillepano.

Teosta lukiessa aloin uskoa, että ihmiset kyllä pystyvät tavalliseen ja hyvään elämään.  Ja näin sen, että se on uhka  vallanpitäjille. Kirja päättyy hyvän kuolemaan ammattitappajan murhaamana.  Mutta auki jää, oliko se vanhan vallan viimeinen teko vai merkki, että eliitti lopulta huolehtii, että kaikki jatkuu kuten ennenkin.   Ehkä loppu antaa vallan elämän jatkumisen suunnasta minulle?

I finished today Saramago´s novel  Seeing .  Earlier during summer I also read books  The Gospel According to Jesus Christ and The Cave.  Saramago has made an awesome impact on me by his  fitting descriptions of  movements of a human mind, and by sore and  funny critics of a sociaty. Saramago really is/was the author  worth  Nobel prize – and even more!

In Seeing  83 %  of the inhabitants of  the capital vote empty,  the right wing and  the central party get 8 % both, and the left wing party  one percentage of the votes.  Eighty three percentages of the capital inhabitants  self organize their living by themselves  responsibly.  They spend ordinary  and humane life, but according to  political elite  ”the 83 %” is  conspiring  against the parlamentary democracy.  In Saramago´s story  there is a  clever conflict between  a positive utopia and  an abuse of power inside  the parliamentary system. The most impressive in the book is  the depicting of  mutual appreciation and support  of the ”83 %”, and the most terrible  – and exact and  apt – the demonstration of arrogance, lust for power and blindness of the elite.

When I red the book, I began to believe, that people can organize and make real the ordinary and good life, but I also saw that it is a threat  for the power of the elite.  The novel finish to the death of good murdered by a professional killer.  The end  still stay open –  was the murder the last act of the old domination or the sign that the elite always win and everything continues as earlier.  Perhaps the novel gives  last words for  a future life for me?

Orhan Pamuk: Valkoinen linna/White Castle

Valkoinen linna on tarina kahden ihmisen toteutumisesta toisissaan tunnistaen kuitenkin alkuperänsä. Lisäksi tarinassa on kolmansien kuvauksia kahdesta (yhdestä) alkuperäisestä. Pamukin romaani  on sukulainen Austerin ihmisten moninkertaisuudelle. Valkoinen linna on erinomainen kertomus ja kuva ihmisten sosiaalisesta rakentumisesta.

***

White Castle is a story about two people growing and becoming real in each other, still recognizing their origin. Besides, there are  descriptions of third persons about the two original  in Pamuk´s  novel.  The story is a relative to multiplicity of people in Auster´s books. White castle is an excellent example of social construction of humans.

Päivän ja yön talo/House of Day, House of Night

Sain juuri luettua loppuun Olga Tokarczukin kirjan Päivän talo, yön talo.  Teos kulkee fragmenteissa, mutta ne kuitenkin kytkeytyvät toisiinsa ikäänkuin välähdysten sarjana; tykkään.

Tokarczuk puhuu läheisesti toisaalta ihmisen arjen tavallisista asioista ja mielen liikkeistä. Toisaalta hän loihtii esiin maallista ja uskonnollista mystiikkaa.  Molemmat – arki ja mystiikka – kuitenkin sulautuvat juonikkaasti toisiinsa siten, että tekstiä on kiintoisaa ja viihtyvää lukea.

Kirjassa on useita kohtauksia ja lauseita, joissa on paljon informaalia opittavaa kaikille meille, opettajillekin. Tässä pari näytettä:

– ” Sanoin Martalle, että meillä kaikilla on kaksi taloa: toinen konkreettinen, aikaan ja paikkaan sidottu ja toinen ääretön, osoitteeton, arkkitehtonisten piirustusten ulottumattomissa. Ja että elämme molemmissa yhtä aikaa.”

– “Ympärillemme syntynyt, itsestään kylväytynyt  vaikeneminen kasvoi joka suuntaan ja vei meiltä ahnaasti kaiken tilan.  Ei ollut mitä hengittää.  Mitä pitempään vaikenimme, sitä vaikeampi oli enää sanoa mitään, sitä etäisemmiltä ja vähäpätöisemmiltä kaikki puheenaiheet tuntuivat.”

***

I just finished the novel ” House of Day, House of Night” of Olga Tokarczuk. The work proceeds in fragments, but they still are connected with each other  like a set of flashing lights; I fancy!

Tokarczuk speaks intimately about ordinary everyday issues and mindsets of people. She also conjures in front of you both secular and sacral mystics.  They both – everyday life and mystics – however are melted trickily together so that it´s interesting  and entertaining to read the text.

There are many scenes and sentences in the book, which include informal learning  to all of us, to teachers, too. Here´re two samples:

– “I said to Marta that we all have two houses, the one, which is connected with time and place, and the other for eternity, which has no address and architectural drawings and shapes. And we live simultaneously in both of them.”

– “The self-planted silencing born around us spread out to every directions, and took greedily  all space from us. There was nothing to breath.  The longer we ware silent, the harder it was to say anything.  All topics to speak ware felt  distant and insignificant for us.”

Vapaa pakko ja pakotettu vapaus

Austerin New York trilogian ja Illuusioiden kirjan jälkeen luin “Sattuman soittoa”.  Trilogian teoksissa ja illuusiossa Auster katselee ihmistä ulkoapäin. Tai päähenkilö konstruoi elämänsä toisten kautta.  Näkyväksi määrittyvä tulee  toiseudesta, joka on etäällä, tavallaan poissa, mutta kuitenkin vaikuttavana.  Niissä sallin ja haluan itse “tuolla olevan” tekevän minua.

Romaanissa Sattuman soittoa tilanne on toistepäin. En itse tee itseäni, yritän jopa estää itseni määrittämistä, mutta se on mahdotonta. Läsnäoleva toiseus pakottaa minut. “Sattumassa” konstruoidun tahtomattani.  On kiinnostavan taidokasta kertoa ihmisen sosiaalinen rakentuminen sekä itsen että ulkoisen tekeminä; vapaana ja pakotettuna.

Ps. yritin lukea Houellebecqin Halujen taistelukenttää ja Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kirjoja. Eivät nyt lähteneet kumpikaan. Houellebecq  tuntui tylsältä arkipäiväisyydessään ja Larsson loisteliaassa viihteellisyydessään. Ja molemmat kuvasivat tätä yhteiskuntatodellisuutta, jossa elämme. Taidan haluta enemmän kuin tämä tässä?

Minä sinussa

Olen iltalukemisena katsellut John Shotterin  kirjoituksia ihmisen ja inhimillisen käyttäytymisen muotoutumisesta sekä lukenut Paul Austerin romaaneja (Lukittu huone ja Illuusioiden kirja).

Shotterin näkemyksen ydin on toisessa/toisissa ja toiseudessa. Ihminen tulee itsekseen toisten kautta;  omaperäistä sosiaalisen konstruktivismin teoriaa, jossa kehollisuudella on keskeinen rooli.  Auster mielestäni kuvittaa konkreettiseksi sen, mitä Shotter yrittää teoretisoida (ei Shotter kuitenkaan ole  kuivakas teoreetikko, vaan verevän lähelle tuleva pohtija).

Austerin kirjoissa ihmisen suhde itseensä piirtyy toisten tutkimisen (jopa toisten elämän elämisen) ja toisten “kosketusten” kautta. Ehkä tekstilainaus avaa parhaiten Austerin nerokkuuden:

“Tunsin vihdoin Alman käden niskassani. En tiennyt alkuunkaan miten kauan se oli siinä ollut, tunsin sen vain vähän kerrassaan ja huomasin hieman myöhemmin, että hänen toinen kätensä liikkui edestakaisin pitkin vasenta käsivarttani, siveli sitä erittäin lempeästi aivan kuin hän olisi onnetonta lasta lohduttava äiti. Kaikkein merkillisintä oli se, samalla hetkellä kun ajatus tuli tietoiseksi, kun mieleeni tulivat äidit ja lapset, kuvittelin, että olin liukunut  oman poikani Toddin ruumiiseen ja että Alman sijasta minua lohdutti Helen.  Tunnetta kesti vain pari sekuntia, mutta se oli erittäin voimakas, eikä se ollut mikään kuvitelma, vaan aito, todellinen muodonmuutos, joka päätyttyä olin toinen ihminen, ja tunteen alkaessa kadota pahin minulle tapahtuneesta oli äkkiä ohi.”

Uusi elämä

Uusi elämä on kirjassa tai jossain muualla; enkeli kuljettaa sitä; se on irtiolemista tavanomaisesta, kaupallisesta tms., se on uhka, joka pitää tuhota tai näky, haave,  jota pitää etsiä,  ja joka pitää löytää, vaikka se luiskahtaa ulottumattomiin uudestaan ja uudestaan.  Uusi elämä on samanlaista, toistuvaa, arkista; se on tässä.  Uusi elämä on tätä tavallista.  Orhan Pamuk vie lukijansa “uuden elämän”  kirjoihin kirjassaan Uusi elämä.

Pamuk kuvaa uuden elämän (mitä se sitten onkaan) läsnäoloa ja -olemattomuutta herkästi ihmisen tajunnan sisäisenä prosessina ja samalla hänen kirjansa on puheenvuoro Turkin (ja miksei Euroopankin) yhteiskuntatilaan. Puhuttelee.

Leijapoika

Khaled Hosseinin romaani Leijapoika on matka Afganistanin historiaan, kulttuuriin ja sotiin sekä afganistanilaisten pakolaisten elämään USAssa. Kirja kuvaa myös inhimillisen kanssakäymisen rakentumista erilaisten heimoarvojen ja yksilöhistorioiden kohtaamisessa, mutta myös erilaisissa kansallisissa ympäristöissä.

Leijapoika tempaa juonellisesti tarinaan kahden pojan ystävyydestä ja sitä muokkaavista tapahtumista.  Kirjan ytimessä on eriarvoisuus, joka syntyy erilaisista heimoasetelmista, jotka voi johtaa avoimeen rasismiin ja karkeaan väkivaltaan, mutta myös valheen päälle rakentuviin sovinnaisuuksiin, mitä voi ja saa olla ja tehdä. Alentuminen ja alistuminen, syyllistäminen ja syyllisyys ovat kirjan syviä pohjavirtoja.

Husseinin voima on tuoda afganistanilainen (paradoksaalinen) todellisuus lähelle – lasten leikkikaveruuteen, aikuisten kanssakäymiseen sekä liikesuhteiden ja kumppanuuksien rakentamiseen. Samalla kuitenkin on puhe myös yleisestä ihmisten vuorovaikutusdynamiikasta.

Leijapoika on myös puheenvuoro (suomalaiseenkin) yhteisöllisyyden kaipuuseen: tällaistako suvun ja heimon kitkaan ja kiinteyteen liittyvää yhteisöllisyyttä tarvitsemme?    Kannattanee lukea Leijapoika ennen kuin se tulee leffateattereihin helmikuussa.

Naisten ääni

Tina Lundanin Ensimmäinen kesä ja Paulo Coelhon Brida.

Lundanin kirjassa tutkaillaan naisen suhdetta naiseuteensa rakastetun miehen kuoleman jälkeen. Samalla käydään myös äidin ja tyttären välinen etäisyys-läheisyys -dialogi; erillistyminen (?). Mukavan sujuvaa luettavaa.

Coelho vyöryttää viimeisimmässä suomennetussa kirjassaan Bridassa samaa kasvun (vaikeuden) ja toisten (henkisten) todellisuuksien tavoittelun teemaansa kuin kaikissa muissakin teoksissaan. Nyt ympäristönä on Irlanti ja nuoren naisen tie oman lahjansa ja noituutensa – ja inhimillisen vastuun – etsimisessä ja löytämisessä. Oppaina ovat nainen (kuun tie) ja mies (auringon tie).  Kirjassa on tärkeitä aiheita, mutta Coelhon toisto alkaa jo kyllästyttää.

Ilmastonmuutos on toimiala

“Ilmastonmuutos ei ole katastrofi.  Se on toimiala.”  Juha Seppälän Paholaisen haarukassa on herätteleviä heittoja sen sisällöllisessä sirpaleisuudessa. Romaanina (kaunokirjallisena tuotteena) se on minulle kuitenkin luonnos. Siitä voisi tulla jotakin. Se on luonnos, kuten kirjan roolihenkilö Lauran käsikirjoitus, joka Seppälän teoksessa muovautuu.

Ehkä luonnos on myös oikea sana kuvaamaan pirstaloituvaa ja lohkeilevaa aikaamme ja meitä ihmisiä siellä seassa. Mutta tarvitseeko sitä toistaa romaanissa, kun  elämä itse jo tekee sen? Luonnoksen rinnalle kaipaan jotakin kokonaista, paneutuvaa otetta; otetta tarjoavaa, johon voi sitten vaikka ottaa kantaa. Ja tuota otetta en Seppälän haarukasta löydä.

Tai ehkä on niin, että Seppälä onnistuu keskikertaisen tavallisen arjen kuvauksessaan niin hyvin, että se alkaa totuudenmukaisuudessaan tympäistä. Vielä herätteleviä heittoja; Shakespeare lainaus (?)  vuorovaikutustilanteista: “Kaikki ihmiset pitävät kahta puhetta – toista, joka näkyy ja toista, joka kuuluu.”

Vapaus kasvaa liittymisestä ja sitoutumisesta?

Keskisuomalaisessa ollut muistokirjoitus tutustutti minut Esko Raentoon, seutukuntani kirjailijaan. Luin hänen teoksensa Vapaus.  Surullinen ja vähän ahdistavakin, mielestäni. Vanhemmat, siis isä ja äiti ovat jotenkin toistensa välillä, ja lapsi, poika seuraa ja yrittää liittyä tuohon väliin. Isän ratkaisu on lähteä ja tulla takaisin; mutta aina väliin, ei kohti, kohdalleen.

Ihmettelin tuota nimeä vapaus, kun jotenkin koko kirjassa ei ollut vapautta oikeastaan lainkaan, vaan paremminkin pakkoja, jotka pitävät kiinni, ja joita pitää paeta.  Tulikin mieleen, että jospa teoksen nimi kuvaakin sitä, mitä ei ole, ja jota kuitenkin kaivataan.  Ja, että onko niin, että vapaus voi syntyä vain liittymisestä ja sitoutumisesta (toisiin)?  Liittymisessä, jossa on tilaa olla (oma itsensä); sitoutumisessa, jossa vastuu valtautuu vapaudeksi?

Aloitin myös Raennon viimeiseksi jäänyttä kirjaa Yksinäisyys. Se on kiehtovan proosarunollista, mutta kuitenkaan se ei nyt jaksanut imeä – ehkä myöhemmin.