Olen pääsiäisen päivinä lukenut Beckettin kirjaa Watt.  Lukeminen eteni neljässä jaksossa. Ensimmäinen, kolmas ja neljäs olivat jotenkin ulkopuolisia.  Tajusi kyllä , mutta ei ollut sisällä. Ehkä se vain johtui siitä, ettei kyennyt virittymään tekstin kvaliteettiin: tavallaan ihan arkipäiväistä, mutta kuitenkin tavattoman filosofista.

Toinen jakso oli sitten jotain täysin toisenlaista – yhtäkkiä vaan olisi sisällä ja teksti vaan kulki; en enää lukenut sitä, vaan olin sitä. Kirjoitin tuossa tilassa näin:

“Beckettin teksti on puhdasta ajattelua, ottamatta tällä kuitenkaan kantaa siihen , mitä se sitten on. Se vaan on. Pelkkää tietoisuutta, ja jos olet itse sen ulkopuolella, et ymmärrä sitä. Beckettin teksti on tässä puhtaudessaan ihmeellisen kaunista: käsittämättömän käsitettävyydessään suurenmoista. Beckettin Wattista on sanottu, että se on musiikkia. Ja se on totta. Lauseet – tavallisuudessaan ja samalla puhtaassa ajatuksellisuudessaan – ovat matemaattisen tarkkoja. On kummallista, että matematiikka monimutkaisina yhtälöinä tulee Beckettin lauseissa ymmärretyksi; siis käsittämätön muuttuu vastakohdakseen. Ja kun virkkeen kokonaisuudessa saa kosketuksen matematiikkaan, kuulee sanat ja lauseet musiikkina. Ne soivat, tarkasti, kohdillaan kuin numerot ja symbolit kaavoissaan.”

Ja lopuksi yksi esimerkki: ” Vaikeaselkoiset avaimet saattavat avata yksinkertaisia lukkoja, mutta yksinkertaiset avaimet eivät koskaan avaa vaikeaselkoisia lukkoja. Tuskin Watt oli ennättänyt tämän sanoa, kun hän jo katui sitä. Mutta silloin oli myöhäistä katua, sanat oli sanottu, eikä niitä voisi koskaan enää unohtaa, ei koskaan saada sanomattomiksi. Mutta vähän myöhemmin hän  katui niitä vähemmän. Ja sitten vähän myöhemmin hän ei enää katunut niitä lainkaan. Ja sitten taas vähän myöhemmin ne olivat uudestaan hänestä mieluisia, ei yhtään vähemmän mieluisia kuin silloin, kun ne olivat ensimmäistä kertaa kaikuneet, niin ylevinä, niin imartelevina, hänen kallossaan.”