Kansallisoopperassa 26.3.

Ristiriitainen mieliala, jälkikaiku.  Loppua kohti ooppera alkoi viedä, aloin olla mukana, kuulin … kevenin, läpäisin. Kestikö kaksi tuntia ennen kuin pääsin irti arjen kohinoista ja mieleni oli valmis vastaanottamaan ja menemään sisälle? Vai oliko kyse siitä, että kaksi tuntia ooppera ei oikein toiminut, ja sitten lopussa se sai itsestään kiinni?

Koko ajan seurasin vaikuttuneena Maaloufin tekstiä, librettoa. Se on väkevä draama, jossa on sekä yleinen että tilannekohtainen osuva sisältö: selkeys, pimeys, kaksi sydäntä, tunnustus, raivo, kaksintaistelu, Adriana; unet, raiskaus,   sodat, äitiys, sovitus, anteeksianto; yksinäisyys, tarve, koskettaminen, ero.  Minulle sisältö huipentui kohtaan hänen kuului kuolla, sinun ei kuulunut tappaa.

Adriana Mater avautui minulle oopperana, jossa libreton teksti ja musiikki eivät saavuttaneet toisiaan; lähentelivät kyllä. Olen pitänyt tavattomasti Saariahon sävelkielestä. Mutta Adriana Materista en saanut otetta. Saariaho on puhutellut musiikkinsa lyyrisyydellä, heleydellä ja kirkkaudella, jollakin salaperäisellä virtaavuudella. Ja esimerkiksi ooppera Kaukainen rakkaus ja oratorio Simonen kärsimys olivat teksteinä lyyrisyyteen sopivia.

Mutta Adriana Materin tekstillinen sisältö vaatii mielestäni draamallista musiikkia, ja kaiketi Saariaho on pyrkinyt sitä kirjoittamaan.  Mutta mukana on lyyrisyyden muisto, taustaääni, mutta ei vielä draaman kulmikkuutta – joitakin nurkkia kyllä. Onko Saariaho välivaiheessa, onko Adriana Mater välivaihe johonkin?

Loppua kohti musiikki alkaa draamallistua. Tarina ja musiikki koskettuvat. Toki aiemminkin on hienoja musiikillisia kohtauksia, mutta ne jäävät fragmenteiksi. Solistit kuulin ohuina lukuunottamatta bassobaritonia, Tsargoa (Jouni Kokoraa), jossa tunsin sielun täyteyttä.

Onko niin, että oopperassa (elämässä) tarinan ja esityksen ja esittäjien pitää olla synergiassa, jotta nautinto/kohtaavuus täydellistyvät?

Huomaan, että tuossa kategoroinnissa pistin aikoinaan  tähän blogiin kuvataiteen ja musiikin omaksi luokitteluksensa.  Tähän mennessä ne ovat jääneet kuitenkin ihan vaille näkyvyyttä.  Ehkä tuo kuvataide  on nyt syksyn /talven tekeytyessä taustalla, ja musiikkikin – en ole ehtinyt olemaan sen kanssa. Mulla on lakkarissa kuunneltavana George Crumbia – mun lempparisäveltäjää –  ja sanon siitä  jotain, kun olen pystynyt asettumaan.

Kuvataiteesta sen verran, että ympäristötaide tai jokin sellainen puhuttelee, ja sitä teen hengenpitimikseni  itsekin. Omien juttujen joitakin kuvia löytyy IhaNovan kuvagalleriasta .  Ja  oikeita taiteilijoita tältä alueelta ovat Richard Long , Andy Goldsworthy ja David Nash (nää nyt tuli mieleen, onhan niitä muitakin). Olis mukava kuulla/nähdä lisää ja erilaisia. Kerrotko sinä?  Ja nää kaikki ovat koko ajan tekemässä sun ja mun opettajuutta – ja sitten ties vaikka mitä 🙂 .