Opentiellä

On ehtinyt tovi kulua kun olen täällä Opentiellä ollut - henkilökohtaisuus kaukana tai liian lähellä? Nyt: Sauna lämpiää ja fiilis sellainen, että voi katsoa taaksepäin (katsooko silloin myös eteenpäin?).

Tuuliossa: viikko sitten kävi varkaita, nähtiinkin porukka saareen tullessamme - 20 vuotta vanha terassipöytä viety. Tunne on, että minuun/meihin on kajottu.  Vaikea päästä irti - kuinka kauan menee, että Tuulion idylli palaa?

Viimeinen viikko on  mennyt keittiörempassa.  20 vuotta vanha keittiö pannaan kotona uusiksi.  Itse hanslankarina ja oma poika mestarina.  Ylpeä tunne jälkipolven ammattitaidosta, kun huomaa, että “noin se todellakin menee”. Ja myös siitä, että “miten sen teinkään itse” 20 v. sitten - samalla myös nauttien omasta muinaisesta noviisitekemisestään. Parisuhteen kompromissit ovat myös viehkeästi esillä uuden keittiön teossa; hyvä siitä tulee (ylä- ja alakaappien välien laatoituksen kivineliö kertoo - kuva katsottavissa myöhemmin).

Lukuharrastus on ollut parin kuukauden ajan Paul Austerissa (niin kuin jo monesti aiemminkin; nyt enää pari kirjaa lukematta) .   Eka rivit luettuna pokkarista “Yksinäisyyden äärellä” (löytyi kauppareissulla Prismasta). Takana “Man in the dark”.  Sisällissodan Yhdysvaltoihin itselleen tarinoiva vanhus on kuva erityisesti jenkeille, mutta myös meille kaikille siitä, miten me yksilöinä luomme todellisuutta. Oli muuten eka romaani, jonka luin englanniksi ja oli hieno tunne, kun huomasin vain lukevani enkä kääntänyt kieltä - alanko paikoitellen oppia englantia?

(Käyn lisäämässä puita saunan uuniin). Varsinaisen työn rintamalla intoa on antanut opettajuus HAAGA-HELIAn opettajankoulutusohjelman englanninkielisessä koulutuksessa. Nyt parina pääopettaja Davidin vierellä ja 5-7 opiskelijan ryhmä yksilöohjauksineen. Tuntuu hienolta ja haastaa tekemään.

Ja ihan päätyön alueella olen saanut aikaan ammatillisen alueen verkkopedagogiikan kehittämisen hankkeen eka julkaisun kässärin (Puolipilvistä ja kirkastuvaa: ammatillisen verkko-opetuksen kehittäminen).  Kesän ajan vielä hiontaa ja painoon heti elokuun lopulla tai syyskuun alussa. Toinen  saman hankkeen julkaisu - Ammatillinen verkkopedagogiikka on myös tekeillä - tässä kesän luppopäivinä on tarkoitus kirjoittaa auki varsinainen aihe (taustakäsitteistö ja johdanto sekä teoriatuumailut on jo koossa) - mahdollisimman konkreettisesti; saa nähdä miten onnistun.

Ja kolmas työjuttu on Rajattoman oppimisen  seminaari.  Juuri nyt se on  suvantovaiheessa, mutta alitajunta työstää aiheita “rajattoman oppimisen”  teemojen esille ottamiseen.  Haku semmaosallistumiseen on muuten käynnissä - tuu ihmeessä mukaan. Jos vain voin jotenkin innostaa sinuakin osallistumaan semmaan, niin teen sen. Käsittämättömästi näin tai sitten kysymyksiisi/kommentteihisi reagoiden; tai toisin - sinun tavallasi.

Ylläoleva näyttää raportilta tekemisistä, mutta olkoon niin. Yritän mennä yhteisesti pohdittaviin asioihin tässä myöhemmin.

Huomenna on juhannusaatto ja ylihuomenna Juhannus. Keskikesä. Kyllä tämä on Suomen hienointa luonnonaikaa talvea (syksyä, kevättä) väheksymättä. Vaimo ja Roope (kettuterrierivanhus) tulevat huomenna kimppaan ja sitten otetaan Juhannusta vastaan lankomiehen ja hänen vaimonsa kanssa. Elämä on.

Hyvää kesää ja Juhannusta Sinulle myös!

Olen pääsiäisen päivinä lukenut Beckettin kirjaa Watt.  Lukeminen eteni neljässä jaksossa. Ensimmäinen, kolmas ja neljäs olivat jotenkin ulkopuolisia.  Tajusi kyllä , mutta ei ollut sisällä. Ehkä se vain johtui siitä, ettei kyennyt virittymään tekstin kvaliteettiin: tavallaan ihan arkipäiväistä, mutta kuitenkin tavattoman filosofista.

Toinen jakso oli sitten jotain täysin toisenlaista - yhtäkkiä vaan olisi sisällä ja teksti vaan kulki; en enää lukenut sitä, vaan olin sitä. Kirjoitin tuossa tilassa näin:

“Beckettin teksti on puhdasta ajattelua, ottamatta tällä kuitenkaan kantaa siihen , mitä se sitten on. Se vaan on. Pelkkää tietoisuutta, ja jos olet itse sen ulkopuolella, et ymmärrä sitä. Beckettin teksti on tässä puhtaudessaan ihmeellisen kaunista: käsittämättömän käsitettävyydessään suurenmoista. Beckettin Wattista on sanottu, että se on musiikkia. Ja se on totta. Lauseet - tavallisuudessaan ja samalla puhtaassa ajatuksellisuudessaan - ovat matemaattisen tarkkoja. On kummallista, että matematiikka monimutkaisina yhtälöinä tulee Beckettin lauseissa ymmärretyksi; siis käsittämätön muuttuu vastakohdakseen. Ja kun virkkeen kokonaisuudessa saa kosketuksen matematiikkaan, kuulee sanat ja lauseet musiikkina. Ne soivat, tarkasti, kohdillaan kuin numerot ja symbolit kaavoissaan.”

Ja lopuksi yksi esimerkki: ” Vaikeaselkoiset avaimet saattavat avata yksinkertaisia lukkoja, mutta yksinkertaiset avaimet eivät koskaan avaa vaikeaselkoisia lukkoja. Tuskin Watt oli ennättänyt tämän sanoa, kun hän jo katui sitä. Mutta silloin oli myöhäistä katua, sanat oli sanottu, eikä niitä voisi koskaan enää unohtaa, ei koskaan saada sanomattomiksi. Mutta vähän myöhemmin hän  katui niitä vähemmän. Ja sitten vähän myöhemmin hän ei enää katunut niitä lainkaan. Ja sitten taas vähän myöhemmin ne olivat uudestaan hänestä mieluisia, ei yhtään vähemmän mieluisia kuin silloin, kun ne olivat ensimmäistä kertaa kaikuneet, niin ylevinä, niin imartelevina, hänen kallossaan.”

Eilen palkkatyöni yhdeksi keskiöksi varmistui seminaarin suunnittelu ja valmistelu (ja lopulta toteuttaminen) marraskuun 20. päivänä kuluvana vuonna. Livepaikkana HAAGA-HELIA Pasilassa.

Kollega Kari Kekkosen inspiroimana seminaarin teemaksi on sovittu “Rajaton oppiminen”.  Innostaa ihan tosissaan - pitkästä aikaa tuntuu niin kuin olisi näkemässä ja kokemassa jotain flowta :-). Heräsin aamuyöstä, enkä pystynyt estämään mielessä pyörivää ideointia.  Tällaista oli liikkeellä.

Ensinnäkin “rajaton oppiminen”  liittyy rajattomuuteen oppilaitosten, oppilaitosten ja työelämän, julkisten toimijoiden ja kansalaisten, opettajien ja opiskelijoiden, oppijoiden ja kunhan-vaan-puuhailijoiden, yksilöiden ja yhteisöjen/verkostojen jne. , ammatin ja ihmisenä olemisen, tiedon ja taidon, havaitsemisen, tietämisen ja tekemisen, kasvokkaisen ja virtuaalisen, tekstillisen ja multimediaalisen … välillä.  Mihin vielä - ehdota lisää rajattoman oppimisen konteksteja!

Fyysis-sosiaalinen seminaari on siis 20.11.2009, mutta sitä edeltää verkkokehkeyttäminen  (blogi, wiki, verkkoyhteisö …?). Ennakoivaa työskentelyä myös resurssoidaan (moderaattoreita, asiantuntijoita yms.).  Ja 20.11. jälkeen vielä jatketaan verkossa.

Irl-tapahtumassa asiantuntijaesitys (videoluentona?). Ikään kuin key note speaker (ihminen/ihmisiä jo mietinnässä, onko ehdotuksia?). Semma striimataan ja siihen voi osallistua myös etänä - ACP:llä (Connect Pro).  Back channelit tietty twitteriin, jaikuun/qaikuun tms. ,  Esitysten lisäksi toiminnallista, keskustelua, pienryhmiä - mitä ja miten nyt keksitäänkään. Niistä vois ottaa paloja qikiin tms. …

Siis monenlaista peräkkäin ja yhtäaikaa. Hallitusti! Tuu mukaan ideoimaan ja toteuttamaan.

Työni puolesta virallinen suunnittelu ja valmistelu alkaa nyt. Foorumit tarkentuvat vähitellen; kerron niistä sitten.

Austerin New York trilogian ja Illuusioiden kirjan jälkeen luin “Sattuman soittoa”.  Trilogian teoksissa ja illuusiossa Auster katselee ihmistä ulkoapäin. Tai päähenkilö konstruoi elämänsä toisten kautta.  Näkyväksi määrittyvä tulee  toiseudesta, joka on etäällä, tavallaan poissa, mutta kuitenkin vaikuttavana.  Niissä sallin ja haluan itse “tuolla olevan” tekevän minua.

Romaanissa Sattuman soittoa tilanne on toistepäin. En itse tee itseäni, yritän jopa estää itseni määrittämistä, mutta se on mahdotonta. Läsnäoleva toiseus pakottaa minut. “Sattumassa” konstruoidun tahtomattani.  On kiinnostavan taidokasta kertoa ihmisen sosiaalinen rakentuminen sekä itsen että ulkoisen tekeminä; vapaana ja pakotettuna.

Ps. yritin lukea Houellebecqin Halujen taistelukenttää ja Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kirjoja. Eivät nyt lähteneet kumpikaan. Houellebecq  tuntui tylsältä arkipäiväisyydessään ja Larsson loisteliaassa viihteellisyydessään. Ja molemmat kuvasivat tätä yhteiskuntatodellisuutta, jossa elämme. Taidan haluta enemmän kuin tämä tässä?

Sain kaverilta vinkin Daniel H. Pinkin jenkkibetsselleristä A Whole New Mind. Hän pistää  tämän länsimaisen yltäkylläisen maailmanmenomme, tekemisemme,  kuuteen pakettiin, aistiin, kuten hän itse niitä kutsuu. Sain käsiini tiivistelmän, ja tässä meille vaaleanpunaista virtaa; miltäs kuulostaa?

1. Ei vain toimivuus, vaan myös muotoilu. On taloudellisesti tärkeää ja henkilökohtaisesti palkitsevaa  luoda sellaista, joka on myös kaunista, räiskyvän leikillistä  tai tunteellisesti koskettavaa.

2. Ei vain peruste(lu), vaan myös tarina. Mukaansaamisessa, viestinnässä ja itseymmärryksessä on olennaista  myös kyky tuottaa kiinnostava kertomus.

3. Ei vain ydin ja erikoistuminen, vaan myös sinfonia. Tärkeintä ei ole analyysi, vaan synteesi, kokonaiskuvan näkeminen, rajojen ylitykset, erillisyyksien yhdistyminen uusissa kokonaisuuksissa.

4. Ei vain logiikka, vaan myös empatia. He, jotka kukoistavat, ymmärtävät, miksi kanssakulkijat “ovat liekeissään”, osaavat takoa “oikeissa suhteissa” ja välittävät ihan oikeasti toisista ihmisistä.

5. Ei vain tosissaan oleminen, vaan myös leikki. Tietysti on oltava tosissaan, mutta niin työssä kuin omassa elämässäänkin täytyy vakavuuden rinnalla leikkiä.

6. Ei vain aineellinen runsaus, vaan myös mielekkyys. Materiaalisen hyvinvoinnin raadollisessa paljoudessa tarvitaan jaloja pyrkimyksiä, itsensä ylittämistä ja henkistä täyttymystä.

Olen iltalukemisena katsellut John Shotterin  kirjoituksia ihmisen ja inhimillisen käyttäytymisen muotoutumisesta sekä lukenut Paul Austerin romaaneja (Lukittu huone ja Illuusioiden kirja).

Shotterin näkemyksen ydin on toisessa/toisissa ja toiseudessa. Ihminen tulee itsekseen toisten kautta;  omaperäistä sosiaalisen konstruktivismin teoriaa, jossa kehollisuudella on keskeinen rooli.  Auster mielestäni kuvittaa konkreettiseksi sen, mitä Shotter yrittää teoretisoida (ei Shotter kuitenkaan ole  kuivakas teoreetikko, vaan verevän lähelle tuleva pohtija).

Austerin kirjoissa ihmisen suhde itseensä piirtyy toisten tutkimisen (jopa toisten elämän elämisen) ja toisten “kosketusten” kautta. Ehkä tekstilainaus avaa parhaiten Austerin nerokkuuden:

“Tunsin vihdoin Alman käden niskassani. En tiennyt alkuunkaan miten kauan se oli siinä ollut, tunsin sen vain vähän kerrassaan ja huomasin hieman myöhemmin, että hänen toinen kätensä liikkui edestakaisin pitkin vasenta käsivarttani, siveli sitä erittäin lempeästi aivan kuin hän olisi onnetonta lasta lohduttava äiti. Kaikkein merkillisintä oli se, samalla hetkellä kun ajatus tuli tietoiseksi, kun mieleeni tulivat äidit ja lapset, kuvittelin, että olin liukunut  oman poikani Toddin ruumiiseen ja että Alman sijasta minua lohdutti Helen.  Tunnetta kesti vain pari sekuntia, mutta se oli erittäin voimakas, eikä se ollut mikään kuvitelma, vaan aito, todellinen muodonmuutos, joka päätyttyä olin toinen ihminen, ja tunteen alkaessa kadota pahin minulle tapahtuneesta oli äkkiä ohi.”

Olen viime päivinä saanut miettiä ja tutkailla, mitä arkioppiminen eli informaali oppiminen tarkoittaa.  Itselleni jäsennykseksi rakentelin wikisivun, jota voi vaikka kimpassa kehittää eteenpäin.

Uusi elämä on kirjassa tai jossain muualla; enkeli kuljettaa sitä; se on irtiolemista tavanomaisesta, kaupallisesta tms., se on uhka, joka pitää tuhota tai näky, haave,  jota pitää etsiä,  ja joka pitää löytää, vaikka se luiskahtaa ulottumattomiin uudestaan ja uudestaan.  Uusi elämä on samanlaista, toistuvaa, arkista; se on tässä.  Uusi elämä on tätä tavallista.  Orhan Pamuk vie lukijansa “uuden elämän”  kirjoihin kirjassaan Uusi elämä.

Pamuk kuvaa uuden elämän (mitä se sitten onkaan) läsnäoloa ja -olemattomuutta herkästi ihmisen tajunnan sisäisenä prosessina ja samalla hänen kirjansa on puheenvuoro Turkin (ja miksei Euroopankin) yhteiskuntatilaan. Puhuttelee.

Brandon Hall määrittää vuoden 2009 viideksi oppimistrendiksi seuraavat:

- mobiili oppiminen,

- omaehtoinen (informaali) oppiminen,

- oppimiseen liittyvät joustavat oppimiympäristöt,

- oppiminen virtuaalisissa maailmoissa,

- peli- ja simulaatio-oppiminen.

Voisivatko nuo olla totta suomalaisessa työn ja koulutuksen arkitodellisuudessa?

Khaled Hosseinin romaani Leijapoika on matka Afganistanin historiaan, kulttuuriin ja sotiin sekä afganistanilaisten pakolaisten elämään USAssa. Kirja kuvaa myös inhimillisen kanssakäymisen rakentumista erilaisten heimoarvojen ja yksilöhistorioiden kohtaamisessa, mutta myös erilaisissa kansallisissa ympäristöissä.

Leijapoika tempaa juonellisesti tarinaan kahden pojan ystävyydestä ja sitä muokkaavista tapahtumista.  Kirjan ytimessä on eriarvoisuus, joka syntyy erilaisista heimoasetelmista, jotka voi johtaa avoimeen rasismiin ja karkeaan väkivaltaan, mutta myös valheen päälle rakentuviin sovinnaisuuksiin, mitä voi ja saa olla ja tehdä. Alentuminen ja alistuminen, syyllistäminen ja syyllisyys ovat kirjan syviä pohjavirtoja.

Husseinin voima on tuoda afganistanilainen (paradoksaalinen) todellisuus lähelle - lasten leikkikaveruuteen, aikuisten kanssakäymiseen sekä liikesuhteiden ja kumppanuuksien rakentamiseen. Samalla kuitenkin on puhe myös yleisestä ihmisten vuorovaikutusdynamiikasta.

Leijapoika on myös puheenvuoro (suomalaiseenkin) yhteisöllisyyden kaipuuseen: tällaistako suvun ja heimon kitkaan ja kiinteyteen liittyvää yhteisöllisyyttä tarvitsemme?    Kannattanee lukea Leijapoika ennen kuin se tulee leffateattereihin helmikuussa.