Katseeni suuntautuu kynään kädessäni, edessäni olevaan kirjoitusvihkoon sekä muistiinpanoihin, joita eilen tein lisensiaatintutkimukseni neljännestä luvusta. Olen aloittamassa kirjoittaa blogitekstiä intentiosta ja intentionaalisuudesta.

Edellä kirjoitettu kertoo ekologisen psykologian näkemyksestä hahmottaa intentioita. Itse asiassa siinä on kuvattu intentioni kirjoittaa blogiteksti. Lyhyessä kuvauksessa ilmaistaan tämän hetkinen tutkiva käyttäytymiseni (muistiinpanojen läpikäynti) ja suorittava käyttäytymiseni (kirjoittamisen aloittaminen). Muistiinpanoni mahdollistavat sisällön hahmottamisen blogitekstille (tarjoumat) ja ajatteleva blogitekstin kirjoittaminen on konkreettinen tutkivan ja suorittavan käyttäytymiseni kokonaisuus, joka tuottaa tämän tekstin, jota nyt luet.

Gibsonilainen intentiokäsitys ymmärtää intention olevan tutkivan (havainnoivan) ja suorittavan (toimivan) käyttäytymisen vuorottelun sisäkkäistymisessä. Intention sisältö on tuo sisäkkäistyvä käyttäytyminen (”aloittelen kirjoittaa”). Intentio ja laajemmin intentionaalisuus on ennen kaikkea kyky. Se kytkeytyy responsiivisuuden (vastakaiuttavuuden) kokonaiskirjoon, johon kuuluvat myös tietäminen (tieto), tunteminen (tunteet), uskominen (uskomukset) sekä kehollinen tekeminen.  Intentiot asuvat sosiomateriaalisen ympäristön ja sen kohtaamisen (responsiivisuuden) systeemisessä prosessissa.  Intentionaalisuus on yksi säie elämänkäytäntöjen (tai elämänmuotojen tai elämismaailmojen jne.) jatkuvassa virrassa.  Ekologinen psykologia maallistaa intentionaalisuuden jostakin sisäisyydestä arkiseen elämäämme.

Lisensiaatintutkimukseni neljäs luku avautuu minulle kiinnostavana tänä päivänä erityisesti sen opetus- ja oppimispohdinnoissa. Toukokuussa 1991 olen tehnyt tutkimuksen, jossa kehitetään  intentionaalisuuskonteksteja opetukseen ja oppimiseen. Hahmotus intentionaalisuuskontekstista sisältää samankaltaisuutta  Dijkin ja Rietveldin taitavan intentionaalisuuden viitekehyksen (the skilled intentionality framework; https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fpsyg.2016.01969/full) kanssa.

Lisensiaatintutkimuksessa opetustapahtuman yhteyteen kehitetyt intentionaalisuuskontekstit liittyvät tiedon jakamistilanteeseen (opettajan tietoa välittävään opetukseen), tiedon hankkimistilanteeseen (opettaja ohjaa oppijoiden tiedonhankintaa), ryhmätoimintaan, jossa on tiedollinen fokus sekä luonnollisesti syntyvään sosiaaliseen kanssakäymiseen (ryhmässä tms.).  Tarkastelen seuraavassa intentionaalisuuskonteksteja yleisemmin osallistumiseen liittyvissä tilanteissa ja käytän esimerkkeinä toiminnan arviointiprojekteihin liittyviä käytäntöjä.

Ihmisten osallistumisen intentionaalisuuskonteksteja voidaan jäsentää seuraavasti. Kun tietty henkilö vastaa toteutuvasta toiminnasta, osallistuminen tapahtuu ulkoisen vastuutetun tai auktoriteetin, esimerkiksi arvioijan johtamana.  Kun ulkoinen toimija ei suoranaisesti johda osallistumista, vaan fasilitoi sitä, voidaan puhua fasilitoijan ohjaamasta toiminnasta.  Fasilitoija voi olla esimerkiksi toiminnan arvioija. Kun fasilitointi kytkeytyy tiettyihin teemoihin ja ohjattuun yhdessä työskentelyyn intentionaalisuuskontekstia luonnehtii teemoitettu ja fasilitoitu yhteistyöskentely. Ja kun kaikkien osallistuminen esimerkiksi arviointitapahtumaan perustuu tasavertaisiin osallistumisrooleihin, eikä tapahtumalla ole ennakolta suunniteltua agendaa, osallistuminen tukeutuu aitoon ja ainutkertaiseen (autenttiseen) yhteistoimintaan. Seuraavaksi tutustumme esitettyihin intentionaalisuuskonteksteihin yksityiskohtaisemmin.

Ulkoinen auktoriteetti johtaa 

Esimerkiksi tilanne, jossa arvioija lähettää tai jakaa jonkin hankkeen tai toimintayksikön osallistujille täytettäväksi strukturoidun kyselylomakkeen heidän toiminnastaan, kertoo ulkoisen auktoriteetin johtamasta intentionaalisuuskontekstista. Suuntautuminen saa siinä energiansa lomakkeen tutkimisesta (mitä tässä kysytään?) ja siihen vastaamisesta.  Intentionaalisuuskonteksti määrittyy ensi sijaisesti auktoriteetin asettamista ehdoista, joista tietysti mahdollista kieltäytyä, mutta normaalin sovinnaisuuden puitteissa niin ei yleensä tapahdu.

Auktoriteetti johtaa -intentionaalisuuskonteksti mahdollistaa esitysten ja ohjeitten seuraamisen sekä annetun tehtävän suorittamisen ohjetta noudattamalla. Omatoimiselle osallistumiselle ei juurikaan ole tilaa. Ohjeitten mukainen toistaminen ja osoitetun toiminnan jäljittely luonnehtivat osallistumista. Ulkoinen auktoriteetti johtaa -intentionaalisuuskonteksti affordoi passiivista reaktiivisuutta eli toimimista odotetulla tavalla.

Ulkoinen fasilitoija ohjaa

Arvioija fasilitoijana voi esimerkiksi pyytää osallistujia käymään yksilöllisesti läpi tuotettuja toimintadokumentteja sekä sitten kertomaan havaintonsa myönteisiä ja kielteisiä tuloksia ja vaikutuksia aikaan saaneista toimenpiteistä. Fasilitoijalta voi tarvittaessa pyytää selvennystä tai lisäohjeita, miten toimia, mihin kiinnittää huomiota jne.  Tällaisessa tilanteessa toteutuu omatoiminen osallistuminen ohjeitten ja ohjauksen määrittelemissä osallistumispuitteissa.

Ulkoinen fasilitoija ohjaa -intentionaalisuuskontekstissa osallistuminen suuntautuu (intentoituu) fasilitoijan ohjauksen perusteella. Siinä on tilaa omatoimisuudelle, mutta se ei voi kehittyä itsenäisesti, vaan fasilitointi rajoittaa etenemismahdollisuuksia. Fasilitoijan ohjaama toiminta mahdollistaa itsenäisen osallistumisen ohjauksen antamissa puitteissa. Ulkoinen fasilitoija ohjaa -intentionaalisuuskonteksti affordoi suunnattua toiminnallisuutta eli ohjattua osallistumista.

Teemoitettu ja fasilitoitu yhteistyöskentely

Verrattuna edellä kuvattuihin johdettuun ja fasilitoituun osallistumiseen teemoitettu ja fasilitoitu yhteistyöskentely ei perustu yksilöosallistumiseen, vaan juuri yhdessä työskentelemiseen, ryhmätyöhön. Hanketoiminnan arvioija esimerkiksi voi kertoa, että tarkastelun kohteena ovat erilaiset monialaisen työskentelyn muodot ja niiden tarvitsemat tukitoiminnot, ja että työmuotona ovat ryhmässä tapahtuva yleiskeskustelu ao. aiheista, esiin nouseviin yksityiskohtiin paneutuminen sekä lopuksi johtopäätösten tekeminen teemojen toisiinsa nivoutumisten kautta.

Teemoitetussa ja fasilitoidussa yhteistyöskentelyssä osallistujat voivat toimia vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, mutta vain teemojen ja fasilitoinnin asettamissa puitteissa. Siinä vahvistuu kyky ohjattuun kanssakäymiseen ja työskentelyyn toisten kanssa.  Teemoitettu ja fasilitoitu yhteistyöskentely -intentionaalisuuskonteksti affordoi rajoitettua yhteistoimintaa.

Aito yhteistoiminta

Kun arviointitapahtuma rakentuu osallistujien vertaisuuden pohjalta, toisin sanoen kun arvioijalla ei ole tilanteessa erityistä positiota arvioijana, vaan hän on yksi osallistuja muiden joukossa, intentionaalisuuskontekstina on aito yhteistoiminta.  Siinä ei ole ennalta määrättyä sisältöä eikä arvioija fasilitoi työskentelyä. Arviointitapahtuma on lähtökohtaisesti avoin eli osallistujat nostavat esille ne kysymykset, joita keskustellen ja muilla toiminnallisilla tavoilla työstetään. Intentionaalisuuskonteksti on tilanneautenttinen. Osallistuminen itsessään pitää sisällään sekä tutkivan että suorittavan käyttäytymisen. Osallistujien teot tarjoavat toisille tutkittavaa käyttäytymistä ja aktiivinen osallistuminen on suorittavaa käyttäytymistä.

Autenttiseen tilanteeseen juurtuva intentionaalisuuskonteksti kehittää ihmisten persoonallista otetta osallistua kyseiseen toimintaan ja samalla yksilöiden persoonallinen osallistuminen muokkaa yhteistä kanssakäymistä. Intentionaalisuus on hyvin elävää ja muuntuvaa – aitoa, ei suunniteltua ja suunnattua. Tällainen intentionaalisuuskonteksti affordoi aitoa yhteistoimintaa, joka voi pitäytyä yhteisissä keskusteluissa, mutta myös suuntautua vaikkapa työnjaollisiksi tehtäviksi paneutua joihinkin yhdessä sovittuihin asiakokonaisuuksiin ja tekoihin.

Elämänkäytännöissä edellä esimerkitetyt intentionaalisuuskontekstit limittyvät toisiinsa, vaikka tilapäisesti tietty intentionaalinen toiminta voi olla painottunein. Ja tarkoituksellisesti voidaan pitäytyä vain jossakin tietyllä tavalla intentionaalisesti rakentuvassa toimintatavassa.  Todellinen elämä, käyttäytyminen ja toiminta liikkuvat intentionaalisuudessa, jota muokkaa arjen ja erityistilanteiden  (sosiomateriaalisuutta) tutkiva ja siihen liittyvä suorittava (responsiivinen) aktiviteetti.

Edellä esitetty intentionaalisuuskonteksti -kehittely voidaan tiivistää seuraavaksi sosiomateriaalisuus- ja responsiivisuusdynamiikaksi. Ks. kuvio.

The gibsonian conception of intention and intentionality sees them to belong inside nesting of an exploratory (perceiving) and performative (acting) behavior and interaction. For instance my intention to write this blog text about intention gets its content inside the reading my notes about intention from the notebook and the writing with pen and paper drafts and the final text for the blog entry. The ecological psychology understands the intention primarily as an ability for nesting of  the exploratory and performative behavior. It is an element in the entire responsiveness spectrum, to which also knowing (knowledge), feeling (affect), believing (belief) and bodily action belong. 

In the fourth chapter of my licentiate thesis I examine a role and character of intention in teaching and learning. The outcome is a suggestion of intentionality contexts for the affordance and responsivity reciprocity in teaching and learning. It includes similarities with Dijk´s and Rietveld´s ”Skilled intentionality framework” (see, https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fpsyg.2016.01969/full). 

In this blog post I develop further the idea of the intentionality context in the field of participation inside different kinds of events, work communities, projects etc. It is possible to speak of four types of intentionality contexts, which in practice overlap each other. They are

• the external authority conducts,
• the extrinsic facilitator guides,
• themed and facilitated cooperation, 
• authentic cooperation.

The authority conducts intentionality context affords passive reactivity to given presentations and instructions. There is little room for independent initiative. The authority conducts develops  abilities to act as demanded. The facilitator guides intentionality context affords facilitated functionality, and the independent initiative  is restricted by facilitation frames. The facilitator guides develops  abilities to act as facilitated. The themed and facilitated cooperation intentionality contexts affords restricted cooperation in a group. The given themes and facilitation make conditions for working together. The themed and facilitated coordination develops abilities to cooperate within guidance. The authentic cooperation intentionality context affords authentic cooperation, which means the attendants have peer positions with each other and the working goes openly, i.e. it is not restricted by any factor in advance. The authentic cooperation develops abilities to cooperate independently.

The dynamics of intentionality contexts is depicted in the enclosed figure. 

Ekologisessa psykologiassa korostetaan suoran havainnon (tarjouman) roolia, ja pidetään sitä ensi sijaisena kognition ja toiminnan tarkastelussa. Välittynyt, epäsuora ja representatiivinen tietoisuus, ennen kaikkea kieli, on suoraan (ja hiljaiseen/tacit sekä rajattomaan) havaintoon verrattuna rajoittunutta, mutta julkista, sanoilla ilmaistua. Havaintotietoisuus ja välittynyt tietoisuus ovat olemassa käsi kädessä, toisissaan.

Kolmas lisensiaatintutkimukseni luku tarkastelee gibsonilaisittain kieltä.  Sen olennainen viesti on, että myös kieli ja kielelliset ilmaisut ovat tarjoumia. Sanat, nimeämiset, osoittamiset, kuvaukset, selitykset ja niistä muotoutuva kommunikaatio ovat tarjoumia kuten muukin havaittava ulkoinen (ja sisäinen) ympäristömme.  Kun puhumme ja kirjoitamme ja ilmaisemme muita symboliviestejä toisillemme välitämme mahdollisuuksia reagoida, toimia ja käyttäytyä. Yksilöhistoriallisen ja kulttuurisen kehityksen myötä kieli kasvaa havaintotietoisuudesta ja saa yhä merkittävämmän aseman havaintotietoisuuden rinnalla – tai siis sisäkkäin sen kanssa.

Kieli ja kielellinen (symbolinen) vuorovaikutus on toisaalta ohuempaa kuin suoraan havaintoon perustuva kanssakäyminen, mutta eksplisiittisenä se voi myös auttaa laajentamaan ja syventämään havaintotietoisuutta. Katsoin juuri vaimoni kanssa mustarastaan iloista itsensä keikuttelua pihavaahterassamme.  Kokemus täytti meidät kevään ja kasvun riemulla. Se, mitä meille tapahtui, oli varmasti kokemuksenamme täydempi kuin edellä kirjoittamani kuvaus siitä. Ja kuitenkin tuo kuvaukseni voi auttaa lukijaa seuraamaan mustarastaan touhuja myös puussa, ei vain maassa, jossa sitä enemmän näin keväisin näkee hyppelemässä. Tällä tavalla se voi laajentaa visuaalista mustarastaan havaintokokemusta. Havaintotietoisuuden ja välittyneen tietoisuuden liitto näkyy nykyisessä tarjoumateoreettisessa tutkimuksessa  tarjoumien sosiomateriaalisuuden ja ihmisten responsiivisen kyvykkyyden vastavuoroisessa toisissaan muotoutumisen kuvauksissa ja määrityksissä. 

Verrattuna suoraan havaitsemiseen (tietoisuuteen) kieli, kun se erityisesti predikatiivisessa käytössä (kuvaaminen, tulkitseminen, selittäminen, argumentointi jne.) irtoaa välittömästä fyysis-sosiaalisesta todellisuudesta, voi kuitenkin mahdollistaa tarkoituksellisen ja tarkoituksettoman huijauksen – nykykielellä mis- ja disinformaation.  Kielellä ilmaistut todellisuusvääristymät voidaan kuitenkin suoran havainnon keinoin (menemällä paikalle, hankkimalla omaa kokemusta ja tietoa useilta toimijoilta, faktan tarkistus eri lähteistä jne.) tarkistaa, mikä taas edellyttää monipuolista responsiivista kyvykkyyttä.  Kuitenkin, todellisuusvääristyneenäkin kielellinen vuorovaikutus on tarjoumatodellisuutta.  Kielitarjoumat voivat mahdollistaa myös valehtelun, salaamisen, vääristelyn jne., ja tarjoumaosaamista  on havaita ja käsittää myös nämä kielitarjoumien vääristämispotentiaalit.

Lisensiaatintutkimuksen kolmannen luvun pedagogiikka ja didaktiikka tarkastelussa pitäydytään edelleen opetuksessa ja opettajakeskeisessa otteessa myös suhteessa kieleen. Kuitenkin siitä löytyy kiinnostava pedagogisen kielen (käytön) jäsennys.  Tarjoumateoreettisesti  kielen voidaan nähdä mahdollistavan tapahtumien kohtaamisen, ja silloin kielen keskiössä on tarina ja kertominen.  Kun kieli mahdollistaa paikan, keskiössä on esitys tai kuvaus.  Objektin kielellinen mahdollistaja on määrittely ja selittäminen. Kun kyseessä on ihminen, kielellisesti hänet voi mahdollistaa hahmottamalla ja tekemällä hänestä luonnoksen tai hahmon. 

Yritän seuraavalla esimerkillä havainnollistaa, miten yllä kuvatut kielelliset tarjoumat voisivat tulla todeksi tekstissä. Ensin on teksti yhtenäisenä kokonaisuutena ja sitten sen purku kielitarjoumiksi.

Aktiopaikka on kaupungin kävelykeskustassa. Kahden kadun risteys ja katukiveyksessä näkyy kivillä muotoiltu tähti. Liikerakennukset ympäröivät risteyksen. Porukka kokoontui sovittuun paikkaan.  Käytiin läpi fiiliskierros sekä kerrattiin roolit ja tehtävät. Sitten alettiin pikku hiljaa siirtyä aktiopaikalle. Jokainen otti sovitun asemapaikkansa. Käynnistin puhelimestani  aktioäänitteen, joka kuului yhden aktivistin kassissa olevasta bluetooth kaiuttimesta. Kuolleen rooleissa olevat ”kaatuivat kuolleina” katukiveykselle. Estä luontokato-tapahtuma alkoi panderollin edessä. Kutsuin ihmisiä mukaan samalla kun tarjosin heille lehtisiä luontokadosta. Panderollissa on Sininen kangaspohja ja vaalea teksti (”Estä luontokato”). Koko on n. 3 m x 0,5 m, ja siinä  on puiset reunuskepit. Yksi aktivisti on pienikokoinen, vaikka ”pieni” tietysti on aika suhteellinen ilmaisu. Hän on toisaalta huomaamaton, mutta toisaalta taas hyvin hereisesti läsnäoleva. Hänestä saa vaikutelman luotettavasta ja totuudellisesta aktivistista.

1. paikka: Aktiopaikka on kaupungin kävelykeskustassa. Kahden kadun risteys ja katukiveyksessä näkyy kivillä muotoiltu tähti. Liikerakennukset ympäröivät risteyksen. (kuvaus)
2. tapahtuma: Porukka kokoontui sovittuun paikkaan.  Käytiin läpi fiiliskierros sekä kerrattiin roolit ja tehtävät. Sitten alettiin pikku hiljaa siirtyä aktiopaikalle. Jokainen otti sovitun asemapaikkansa. Käynnistin puhelimestani  aktioäänitteen, joka kuului yhden aktivistin kassissa olevasta bluetooth kaiuttimesta. Kuolleen rooleissa olevat ”kaatuivat kuolleina” katukiveykselle. Estä luontokato-tapahtuma alkoi panderollin edessä. Kutsuin ihmisiä mukaan samalla kun tarjosin heille lehtisiä luontokadosta. (tarina)
3. objekti: Panderollissa on Sininen kangaspohja ja vaalea teksti (”Estä luontokato”). Koko on n. 3 m x 0,5 m, ja siinä  on puiset reunuskepit. (määrittely)
4. ihminen: Yksi aktivisti on pienikokoinen, vaikka ”pieni” tietysti on aika suhteellinen ilmaisu. Hän on toisaalta huomaamaton, mutta toisaalta taas hyvin hereisesti läsnäoleva. Hänestä saa vaikutelman luotettavasta ja totuudellisesta aktivistista. (hahmo)

Kuvaus, tarina, määrittely ja hahmo limittyvät käytännössä toisiinsa, eikä kielitodellisuutta voida redusoida esitetyn kaltaiseksi neljäksi erilliseksi kielitarjoumatyypiksi, mutta ne antavat kuitenkin suuntaa tarkastella kielitarjoumien dynamiikkaa uudelleen muotoutuvina hahmoina, tarinoina, kuvauksina ja määrittelyinä tms. sekä niiden muodostamina kokonaisuuksina.

Esimerkissä toisensa läpäisevät ja toisissaan kutoutuvat kuvaus, tarina, määrittely ja hahmo ilmaisevat kielellisiä tarjoumia.  Esimerkin tapahtuma on kaupunkikeskustan muiden tapahtumien sisällä ja kaupunkikeskusta paikka koko kaupunki-paikan sisällä, banderolliobjekti on vain yksi useista muista objekteista esimerkkitilanteessa, ja esimerkin aktiossa on muitakin ihmisiä kuin esiin otettu ja lisäksi ohi kulkevat ja seuraamaan ja keskustelemaan jääneet ihmiset kuuluvat myös esimerkin ihmistarjoumien kokonaisuuteen. Myös ne  voitaisiin ottaa mukaan tekstiin ko. tapahtumasta. Se kertoo tarjoumatodellisuuden monimuotoisesta kompleksisuudesta. 

Esimerkissä kuvaus mahdollistaa paikan tunnistamisen ja mielikuvan kyseisestä paikasta. Tähän mielikuvaan voi liittyä kyseisen paikan materiaaliset mahdollistajat kuten pysähtyminen seuraamaan tapahtumaa, pikainen kävely ohi jne.  Tarina mahdollistaa kyseiseen tapahtumaan eläytymisen ja sen käsittämisen tietynlaisena aktiona sekä myös siihen suuntautuvan esimerkiksi myönteisen, välinpitämättömän ja kielteisen tunnereaktion. Objektimäärittely mahdollistaa objektin tunnistamisen ja nimeämisen luontokatobanderolliksi, jota voi pitää paikallaan pystyssä, liikuttaa ympäri aktiokenttää, laskea maahan tapahtumapaikalle jne.  Ihmisen hahmo antaa aavistuksen tietystä henkilöstä. Lisäksi tekstikokonaisuus  kertoo, että paikalla on muitakin osallistujia, joilla on tietty persoonallinen luonne, mutta teksti ei avaa heitä lainkaan. Kuitenkin yhden osallistujan esille otto tekstissä voi herättää myös kysymyksen, millaisiahan muut ovat.  Kaunokirjallisuus on täynnä tapahtuma-, paikka-, objekti- ja ihmistarjoumia, ja ne mahdollistavat fiktiivisen todellisuuden, joka kuitenkin on kuviteltavissa aitona havaintotodellisuutena, tai oikeastaan esimerkiksi romaani on ymmärrettävissä vain sellaisena.  Kaunokirjallisuuden genret ovat erilaisia tarjoumagenrejä.  Millaisia, olisi ehkä mielenkiintoista tutkia tarkemmin.

The third chapter of my licentiate thesis examines gibsonian understanding of language. In the ecological psychology the role of direct perception (affordance) instead of language is emphasized in cognition and action. The indirect perception or awareness, i.e. language is limited but explicit compared with the direct perception, which is tacit and unlimited. The perceptual and indirect awarenesses still exist hand in hand, within each other.  A connection of perceptual and representative awarenesses become expressed in the modern affordance theory in the reciprocity of sociomateriality of the environment and the responsiveness of actors.

The main message of the chapter is that also language and linguistic expressions are affordances. Based on individual learning and cultural development direct perception of people gets amalgamated  to and inside linguistic affordances.  They become expressed in words, naming, indications, descriptions, explanations and in a complicated communication of interactive human beings. Abstract linguistic affordances, i.e. predicative language having a delicate connection with the authentic sociomateriality can afford intentional or purposeless cheat, mis- and disinformation. However, they still are affordances, but now for lying, concealing and distorting, and it demands affordance competence to understand this kind of twist potentials of linguistic affordances. 

The pedagogy part of the chapter includes an interesting sketch for educational language use. The affordances are often categorized as event, place, object and human being affordances. A spoken and written language use can be understood to have their counterparts for these mentioned affordances too. The events have their language comparison in story telling, narration. The places have their corresponding language affordance in descriptions or displays. The object affordances get expressed linguistically in definitions. And finally, authentic humans have their language affordances in drafted figures or characters, sort of avatars. The narration affords empathizing and referring to the real event to observe or join including positive, negative or unconcerned orientation to it. The description affords a recognition and mental image of the place to locate. The definition makes possible recognizing and naming of the object to use. The drafted character gives an intuition how to meet the person figured out.  

In practice the narration, description, definition and drafted figure overlap each other and they are nested inside linguistic entities. They still can give direction to examine dynamics of language affordances as reconstituting stories, displays, explanations and personifications. What does the aforesaid  afford for developing verbal and textual education activities remain unanswered yet, but  the theme is resonating in my embodied being.