Vapaa pakko ja pakotettu vapaus

Austerin New York trilogian ja Illuusioiden kirjan jälkeen luin “Sattuman soittoa”.  Trilogian teoksissa ja illuusiossa Auster katselee ihmistä ulkoapäin. Tai päähenkilö konstruoi elämänsä toisten kautta.  Näkyväksi määrittyvä tulee  toiseudesta, joka on etäällä, tavallaan poissa, mutta kuitenkin vaikuttavana.  Niissä sallin ja haluan itse “tuolla olevan” tekevän minua.

Romaanissa Sattuman soittoa tilanne on toistepäin. En itse tee itseäni, yritän jopa estää itseni määrittämistä, mutta se on mahdotonta. Läsnäoleva toiseus pakottaa minut. “Sattumassa” konstruoidun tahtomattani.  On kiinnostavan taidokasta kertoa ihmisen sosiaalinen rakentuminen sekä itsen että ulkoisen tekeminä; vapaana ja pakotettuna.

Ps. yritin lukea Houellebecqin Halujen taistelukenttää ja Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kirjoja. Eivät nyt lähteneet kumpikaan. Houellebecq  tuntui tylsältä arkipäiväisyydessään ja Larsson loisteliaassa viihteellisyydessään. Ja molemmat kuvasivat tätä yhteiskuntatodellisuutta, jossa elämme. Taidan haluta enemmän kuin tämä tässä?

Minä sinussa

Olen iltalukemisena katsellut John Shotterin  kirjoituksia ihmisen ja inhimillisen käyttäytymisen muotoutumisesta sekä lukenut Paul Austerin romaaneja (Lukittu huone ja Illuusioiden kirja).

Shotterin näkemyksen ydin on toisessa/toisissa ja toiseudessa. Ihminen tulee itsekseen toisten kautta;  omaperäistä sosiaalisen konstruktivismin teoriaa, jossa kehollisuudella on keskeinen rooli.  Auster mielestäni kuvittaa konkreettiseksi sen, mitä Shotter yrittää teoretisoida (ei Shotter kuitenkaan ole  kuivakas teoreetikko, vaan verevän lähelle tuleva pohtija).

Austerin kirjoissa ihmisen suhde itseensä piirtyy toisten tutkimisen (jopa toisten elämän elämisen) ja toisten “kosketusten” kautta. Ehkä tekstilainaus avaa parhaiten Austerin nerokkuuden:

“Tunsin vihdoin Alman käden niskassani. En tiennyt alkuunkaan miten kauan se oli siinä ollut, tunsin sen vain vähän kerrassaan ja huomasin hieman myöhemmin, että hänen toinen kätensä liikkui edestakaisin pitkin vasenta käsivarttani, siveli sitä erittäin lempeästi aivan kuin hän olisi onnetonta lasta lohduttava äiti. Kaikkein merkillisintä oli se, samalla hetkellä kun ajatus tuli tietoiseksi, kun mieleeni tulivat äidit ja lapset, kuvittelin, että olin liukunut  oman poikani Toddin ruumiiseen ja että Alman sijasta minua lohdutti Helen.  Tunnetta kesti vain pari sekuntia, mutta se oli erittäin voimakas, eikä se ollut mikään kuvitelma, vaan aito, todellinen muodonmuutos, joka päätyttyä olin toinen ihminen, ja tunteen alkaessa kadota pahin minulle tapahtuneesta oli äkkiä ohi.”