“Ilmastonmuutos ei ole katastrofi.  Se on toimiala.”  Juha Seppälän Paholaisen haarukassa on herätteleviä heittoja sen sisällöllisessä sirpaleisuudessa. Romaanina (kaunokirjallisena tuotteena) se on minulle kuitenkin luonnos. Siitä voisi tulla jotakin. Se on luonnos, kuten kirjan roolihenkilö Lauran käsikirjoitus, joka Seppälän teoksessa muovautuu.

Ehkä luonnos on myös oikea sana kuvaamaan pirstaloituvaa ja lohkeilevaa aikaamme ja meitä ihmisiä siellä seassa. Mutta tarvitseeko sitä toistaa romaanissa, kun  elämä itse jo tekee sen? Luonnoksen rinnalle kaipaan jotakin kokonaista, paneutuvaa otetta; otetta tarjoavaa, johon voi sitten vaikka ottaa kantaa. Ja tuota otetta en Seppälän haarukasta löydä.

Tai ehkä on niin, että Seppälä onnistuu keskikertaisen tavallisen arjen kuvauksessaan niin hyvin, että se alkaa totuudenmukaisuudessaan tympäistä. Vielä herätteleviä heittoja; Shakespeare lainaus (?)  vuorovaikutustilanteista: “Kaikki ihmiset pitävät kahta puhetta – toista, joka näkyy ja toista, joka kuuluu.”