… on puolalaisen Olga Tokarczukin läpimurtoteos, sanotaan kirjan takakannessa.  Oma kokemukseni kirjasta on, että siinä ikään kuin toisistaan irralliset fragmentit (ajat) rakentuvat kokonaisuudeksi, joista mentalisesti hahmottuu jokin yksi liikkeessään. Teoksessa puhutaan ihmisyksilöiden (ja myös muiden olentojen) kautta ihmisen, ihmiskunnan, maailman, jumalan olemisesta – ja miksei myös arjesta – sekä sen keskeneräisyydestä ja vajaavaisuudesta.  Mielestäni kirjan viesti voidaan sitoa seuraaviin kolmeen sitaattiin:

1. Alussa ei ollut Jumalaa. Ei ollut aikaa eikä tilaa.  Oli vain valo ja pimeys. Ja se oli täydellistä. Valo liikehti ja voimistui. Valopylväs tunkeutui pimeyteen ja kohtasi siellä aineen, joka oli aina ollut liikkumatonta.  Se iskeytyi siihen täydellä voimalla ja herätti siinä Jumalan. Jumala oli vielä tokkurassa ja epätietoinen siitä, mikä hän oli. Hän vilkaisi ympärilleen,  ja koska ei nähnyt missään ketään muuta, hän totesi olevansa Jumala. Hän ei tiennyt, mikä oli nimeltään, hän ei käsittänyt itseään, mutta halusi oppia tuntemaan itsensä. Kun hän ensimmäisen kerran näki itsensä, kuului Sana – Jumala alkoi vaikuttaa siltä, että tieto on samaa kuin nimeäminen.

Niin Sana pulpahti Jumalan suusta ja hajosi tuhansiksi palasiksi, ja niistä tuli Maailmojen siemeniä. Siitä alkaen Maailmat ovat kasvaneet, ja Jumala heijastuu niistä kuin peilistä. Tutkiskellessaan omia kasvojaan Maailmoissa  hän näkee itsestään yhä enemmän ja oppii tuntemaan itsensä yhä paremmin …  Rukoillessaan itseään ihmisten suulla hän havaitsee itsessään ristiriidan, sillä peilikuva muuttu usein todellisuudeksi ja todellisuus peilikuvaksi.  Kuka minä olen, Jumala kysyy?

2. Kuvitteleminen on pohjimmiltaan luomista, se on silta joka yhdistää aineen ja hengen.  Varsinkin silloin jos sitä tehdään usein ja keskittyneesti. Silloin kuvitelma muuttuu ainepisaraksi ja yhdistyy elämän virtoihin.  Joskus jokin siinä saattaa matkan varrella vääristyä ja muuttua.  Niinpä ihmisten toiveet tarpeeksi vahvistuttuaan täyttyvät – eivät tosin aina siten kuin on odotettu.

3.

Izydor havaitsi kivisen hatun alla kasvot.  Hän meni lähemmäksi nähdäkseen paremmin ja silloin hän huomasi, että samat kasvot oli myös kiven sivuilla,  kummallakin puolella.  Kasvoja oli siis kolmet.  Ja yhtäkkiä Izydor tunsi, että hän on tavattoman epätäydellinen, että hänestä puuttui jotain hyvin olennaista. Hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt kaiken jo aikaisemminkin, aukion ja kiven sen keskellä ja kiven kolmet kasvot. Hän hamusi Ruudan käden kätensä, mutta se ei rauhoittanut häntä. Ruudan käsi veti hänet perässään, ja he alkoivat kiertää aukiota ympäri tammenterhojen päällä kävellen.  Silloin Izydor huomasi neljännet kasvot – ne olivat samanlaiset kuin toisetkin. Hän käveli yhä nopeammin, mutta päästi sitten irti Ruudan kädestä ja alkoi juosta katse kasvoihin kiinnitettynä. Hän näki koko ajan jonkun kasvoista itseensä päin kääntyneenä ja kaksi muuta sivukuvana.  Ja silloin hän ymmärsi, mistä on peräisin epätäydellisyyden tunne, suru, joka on kaiken pohjalla, suru joka oli läsnä jokaisessa asiassa, jokaisessa ilmiössä aina: siitä ettei koskaan voinut kerralla tajuta kaikkea.

Viesti kasvattajalle, kouluttajalle, opettajalle …ihmiselle …  oppimisen perusteista?

Kesän lopussa (etsiessäni uutta ilta- ja välipalaluettavaa) löisin kirjahyllystämme Pat Conroyn teoksen Vuorovetten prinssi (vp).  Kunnon amerikkalainen/jenkkiläinen opus, joka juonellisessa viihteellisyydessään vei nopeasti mukaansa: siis hyvin kirjoitettu ja helposti luettavaa.  Mutta vp ei  ole vain viihdekirja, tai oikeastaan se on ihan muuta kuin viihdekirja.  Sen parissa viihtyy, mutta se vie vakavien ja syvien kysymysten äärelle. Yritän listata teemoja, joita saan siitä mieleeni.

– Ehkä vahvin sisältöteema on lapsuuden kokemusten pakottavuus ihmisen elämänhistoriassa, ja tämän päivän tekojen sävyjen rakentajana.  Ja samalla tiedostamisen (terapian, itsepohdinnan, vuorovaikutuksen) kautta (turhaksi tuomittu?) pyrkimys vapautua siitä tilasta/niistä tiloista, joka/jotka ovat ihmisen sielunmaiseman horisontin rakentanut/rakentaneet.  Tämän teeman läpi kirja on yhdenlainen psykodynaamikan oppikirja.  Ja myös psykoterapian – arjessa oppimisen/tiedostamisen/toipumisen paradoksaalinen ja taisteleva jännite on myös kirjassa esillä.

– Rakkaus-viha-väkivalta vastavuoroisuus ja kipeä yhteenkuuluvuus mielettömine esimerkkeineen kulkee läpi kirjan.  Omien kokemussilmien läpi katsottuna ko. teema on kyllä hurjempi kuin mitä oma elämä todistaa, mutta ehkä juuri siksi se on kirpaisevasti koskettava.

– Valheellisuus-totuudellisuus on myös esillä, ja miettimään panevia perusteluja tulee roolihenkilöiden puheissa  tilanteista riippuen  molemmille.

– vaikeneminen – puhuminen; kumpi tekee tilaa elämälle, millaiselle elämälle?

– Tavallisuus – hulluus: kumpi on haluttavampaa, oikeaa elämää?  Onko välimuotoa?

– Maallistuneisuus (materia) -uskonnollisuus – mystisyys;  vastakohtaisuuksia ja kuitenkin toisensa läpäisevinä ihmisyksilöissä ja -ryhmissä.

– Älyllis-esteettinen kirkkaus (Savannah); tavallisen laiska normaalius (Tom) ; vaatimaton moraalinen ehdottomuus (Luke).

– Ja yhteiskunnallisia teemoja: köyhyys-rikkaus; etuoikeudet ja riisto-luonto, ekologia; pyrkyryys, häikäilemättömyys, politiikka; rasismi.

 Kirjassa on hieno filosofis-aforistisia tekstikohtia, esimerkiksi

“Jos rakastaa lastaan, rakastaa itseään.”

“Olisin halunnut puhua pihakoirille ja varpuslinnuille kuin ystäville  ja kanssamatkajille paahteisilla valtateillä, huumaantuneena rakkaudestani Jumalaan, armontäyteisenä kuin sateenkaari, jonka loistava kirjo kytkee kaksi kaukaista ketoa toisiinsa.  Olisin halunnut katsoa maailmaa silmin, jotka näkevät vain ihmeitä, ja puhua kielin jotka osaavat vain ylistää.”

“Miehenä olemisessa ei ole kuin yksi vaikeus. Yksi ainoa juttu. Meitä ei opeteta rakastamaan.”

“Minulla ei ole periaatteita.  Minulla ei ole uskoa, enkä minä kykene toimimaan. Minulla on kollaboraattorin sielu.”

 Jääkö vp:stä jotain opettajalle/kouluttajalle? No oikeastaan se sama, mikä kaikesta kaunokirjallisuudesta:  auttaa ymmärtämään elämää, ihmisiä, opiskelijoita, kollegoja sekä oppimis- ja yhteistyö- ym. prosesseja. Ja että elämä on instituutioita väkevämpää, eikä opettajuuttaan kannata ottaa liian vakavasti (ryppyotsaisesti).