Tämän Matkalla -blogin intentio on tutkia refleksiivisesti niitä teemoja, joita olen vuosikymmenten aikana työstänyt ja myös julkaissut niistä tekstejä. Viimeisen vuoden aikana olen bloggaillut tarjoumateoriasta ja nyt olen siirtymässä toiseen teemaan – inhimilliseen ammattitaitoon. Kolme muuta jäljellä olevaa teemaa ovat tietoverkkokäyttäytyminen, samanaikaisuuden pedagogiikka ja esteettinen lukutaito. Refleksiininen autoetnografinen tutkimusote sisältää tutkijan oman elämän kutoutumisen tutkimukseen ja sen huomioon ottamisen tutkimuksen sisältöjen hahmottumisessa. Vaikka en nyt varsinaista tutkimusta tieteellisessä mielessä olekaan tekemässä, niin tähän vuosikymmenten “itsetutkisteluun” aikaisempien tutkimusteemojeni maastoissa liittyy se, missä ja kuka olen tänään. Samalla, kun olen reilun vuoden ajan käynyt läpi tarjoumateoriaa, olen osallistunut elokapinan toimintaan Jyväskylässä. Alla oleva blogiteksti kuvittaa tätä inhimillisyyttäni, ja varmasti se on mukana jollakin tavalla varsinaisissa tutkimusteemabloggauksissani.
***
Radikaali toivo
Ihmiskunta on tilanteessa, jossa se ei ole koskaan ennen ollut: ilmasto lämpiää ihmisen toimesta tuhoavasti ja luonnon monimuotoisuus heikkenee ihmisen takia tukahduttavasti. Yhdessä ne vievät tilaa niin ihmiseltä kuin kaikelta nykyisen kaltaiselta elämältä maapallolla. Tiede ja tutkimukset osoittavat, että toistaiseksi nykyinen kehitys jatkuu lähes hillitsemättömästi.
Ihmiset ovat kyllä sopineet muuttavansa suuntaa (viimeksi esim. COP26 Glasgowissa 2021) ja tehneetkin joitakin ratkaisuja, mutta riittämättömästi. Hiilidioksidin määrä ilmakehässä lisääntyy edelleen, ilmasto lämpenee. Luontokato jatkuu (eliöt kuolevat sukupuuttoon, lajipopulaatiot pienenevät ja elinpiirit ja luontotyypit heikkenevät) puhumattakaan muovi- ja kemikaalimääristä (ilmastopaneeli.fi, ilmasto-opas.fi, punainenkirja.laji.fi, luontopaneeli.fi, kestavyyspaneeli.fi). Muutoksiin pyrkiminen ja muutokset tapahtuvat liian hitaasti.
Elämänmuodot maapallolla tulevat muuttumaan, ja myös ihmisen osa niissä. Olemme matkalla uuteen, toisenlaiseen – onko kyse dystopiasta, voiko se kasvaa utopiaksi vai onko se joitain niiden väliltä? Emme (vielä) tiedä! Voisiko radikaali toivo olla muuttumisvoima nykyisessä tilanteessamme?
Radikaali toivo viittaa tässä Jonathan Learin kirjaan ”Radical Hope. Ethics in the Face of Cultural Devastation”. Teoksessaan Lear tulkitsee varis-kansan (crow-people) päällikön Plenty Coupsin viestiä heimolleen ja valkoisille. Plenty Coupsin sanoma tiivistyy lauseeseen ”But when the buffalo went away the hearts of my people fall to the ground, and they could not lift them up again. After this nothing happened”.
Varis-kansan elämä (elämänmuoto; form of life) muodostuu nomadisesta metsästämisestä sekä sotimisesta (toisia heimoja vastaan) oman elinpiirin säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. ”After this nothing happened” viittaa tilanteeseen, jossa metsästystä ei enää voitu harjoittaa ja sotiminen siouxeja ym. heimoja vastaan ei enää ollut mahdollista (sodat olisi hävitty). Plenty Coupsin ratkaisu oli liittoutua rauhanomaisesti valkoisten kanssa ja siirtyä kansana reservaattiin (viljelijöiksi). Käytännössä tämä merkitsi kaiken sen loppumista, mikä oli muodostanut varis-ihmisten ja -kansan identiteetin. Paitsi metsästys ja sotiminen identiteettiä rakensivat niihin liittyvät aloitus- ja lopetusrituaalit kuten laulut ja tanssit sekä coupstickin (identiteettisauva) kasvattaminen ja käyttö, päähine sekä kaikki metsästykseen ja sotimiseen liittyvä arkinen (ruoka, juoma, varusteet jne.) valmistautuminen.
Reservaatissa varis-kansalla ja -ihmisillä ei ollut mitään todellista omasta identiteetistään kumpuavaa elämäntapaa. Kuitenkin Plenty Coups ”näki” jonkin uuden tai toisenlaisen olevan syntymässä tässä ”ei mitään missään”-tilassa. Hänen tulkitsijansa Lear kutsuu sitä radikaaliksi toivoksi.
Radikaali toivo liittyy kokonaisuuteen, jossa vanha, perinteinen tapa elää ei enää ole mahdollista, vaikka sen kaiut edelleenkin vaikuttavat ihmisten kanssakäymisessä, ja tulevaisuutta ei vielä ymmärretä. Radikaali toivo imeytyy tilanteeseen, jossa vanhasta on luovuttava tulevaisuuden takia. Vanhan elämäntavan romahtaminen merkitsee jopa sitä, että tulevalle ei ole olemassa sanoja ja käsitteitä – tavallaan on vain tyhjää. Silloin ei tiedetä, mitä toivoa ja tavoitella, ja siksi pitää avata mielikuvitus radikaalisti erilaisiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Viimeksi mainittu merkitsee sitä, että ei vain pyritä selviytymään, vaan pystytään näkemään tai paremminkin tuntemaan aito, positiivinen ja kunniakas tapa mennä eteenpäin.
Aito ja kunniakas kulku tulevaa kohti sisältää kyvyn nähdä epäjatkuvuuksien (tässä ei-tiedetyn ja ei-ymmärretyn) yli. Kyvyssä ylittää epäjatkuvuus on kyse moraalista, sitoutumisesta hyvään ja hyvyyteen. Tämä kaikki yhdessä sakeuttaa hentoa radikaalin toivon kasvamista ja elpymistä elämänmuotoon, joka ei vielä ole käsitteellisesti kuvailtavissa.
Ilmastokriisi ja luontokato sekä niihin kytkeytyen luonnonvarojen liikakäyttö tulevat muuttamaan asumistamme, liikkumistamme ja ravintoamme; väestön rakennetta ja alueellisuutta, varallisuuden rakennetta ja jakautumista, työnteon luonnetta ja sosiaalista kanssakäymistä; taloutta, kulttuuria, politiikkaa. Elämänmuotomme tulevat muuttumaan. Ilmaston lämpenemisen hillintä ja luontokadon torjunta vaikuttavat siihen, kuinka massiivisia ja minkä suuntaisia elämänmuotojen muutokset tulevat olemaan.
Voiko radikaali toivo olla voimavara käynnissä ja tulossa olevan elämänmuodon muutoksessa? Voiko varis-kansan tilanteen nähdä (metaforisesti) verrannollisena nykyisen maailman tilanteen (joka konkretisoituu eri tavoilla eri puolella maapalloa) kanssa? Voiko radikaali toivo tarkoittaa edellä kuvatussa tilanteessamme sitä, että emme vain pyri alistuen selviytymään ilmasto- ja ympäristökriisistä, vaan että kykenemme katsomaan eteemme näyttäytyvän mahdottomuuden yli ja pystymme aktiivisesti elämään ja tekemään tulevaisuutta, jota emme vielä konkreettisesti arkipäiväisenä tunnista.
Itse ajattelen ja tunnen, että ilmasto- ja ympäristökriisin kohtaaminen on aktivismia (joka on eri ihmisillä erilaista), jossa autetaan ihmisiä ymmärtämään uusien elämänmuotojen välttämättömyys. Käytännössä se voi olla vaikuttamista keskustellen ja esimerkillä itse kunkin elämän- ja toimintaympäristössä, mutta myös julkiseksi tulevaa aktivismia. Omalla kohdallani se kutoutuu osallistumiseen elokapinan toimintaan laajentaa ymmärrystämme ilmasto- ja ympäristökriisistä ja niiden vaikutuksista sekä perustuslaillista oikeuksistamme. Elokapina katublokkauksineen, taideaktioineen, metsäkapinoineen, toisia erilaisuudessaan kunnioittavine yhdessä olemisineen jne. on radikaalia toivoa, joka – ainakin väliaikaisesti – murtaa toivottomuuden, ympäristöahdistuksen ja -surun sekä ekologisen koti-ikävän ja herättää ilon, onnen ja tyytyväisyyden maailmasta, jota ei vielä ole; tai joka asuu siinä kapinassa.
