Austerin New York trilogian ja Illuusioiden kirjan jälkeen luin “Sattuman soittoa”. Trilogian teoksissa ja illuusiossa Auster katselee ihmistä ulkoapäin. Tai päähenkilö konstruoi elämänsä toisten kautta. Näkyväksi määrittyvä tulee toiseudesta, joka on etäällä, tavallaan poissa, mutta kuitenkin vaikuttavana. Niissä sallin ja haluan itse “tuolla olevan” tekevän minua.
Romaanissa Sattuman soittoa tilanne on toistepäin. En itse tee itseäni, yritän jopa estää itseni määrittämistä, mutta se on mahdotonta. Läsnäoleva toiseus pakottaa minut. “Sattumassa” konstruoidun tahtomattani. On kiinnostavan taidokasta kertoa ihmisen sosiaalinen rakentuminen sekä itsen että ulkoisen tekeminä; vapaana ja pakotettuna.
Ps. yritin lukea Houellebecqin Halujen taistelukenttää ja Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kirjoja. Eivät nyt lähteneet kumpikaan. Houellebecq tuntui tylsältä arkipäiväisyydessään ja Larsson loisteliaassa viihteellisyydessään. Ja molemmat kuvasivat tätä yhteiskuntatodellisuutta, jossa elämme. Taidan haluta enemmän kuin tämä tässä?