Khaled Hosseinin romaani Leijapoika on matka Afganistanin historiaan, kulttuuriin ja sotiin sekä afganistanilaisten pakolaisten elämään USAssa. Kirja kuvaa myös inhimillisen kanssakäymisen rakentumista erilaisten heimoarvojen ja yksilöhistorioiden kohtaamisessa, mutta myös erilaisissa kansallisissa ympäristöissä.

Leijapoika tempaa juonellisesti tarinaan kahden pojan ystävyydestä ja sitä muokkaavista tapahtumista.  Kirjan ytimessä on eriarvoisuus, joka syntyy erilaisista heimoasetelmista, jotka voi johtaa avoimeen rasismiin ja karkeaan väkivaltaan, mutta myös valheen päälle rakentuviin sovinnaisuuksiin, mitä voi ja saa olla ja tehdä. Alentuminen ja alistuminen, syyllistäminen ja syyllisyys ovat kirjan syviä pohjavirtoja.

Husseinin voima on tuoda afganistanilainen (paradoksaalinen) todellisuus lähelle – lasten leikkikaveruuteen, aikuisten kanssakäymiseen sekä liikesuhteiden ja kumppanuuksien rakentamiseen. Samalla kuitenkin on puhe myös yleisestä ihmisten vuorovaikutusdynamiikasta.

Leijapoika on myös puheenvuoro (suomalaiseenkin) yhteisöllisyyden kaipuuseen: tällaistako suvun ja heimon kitkaan ja kiinteyteen liittyvää yhteisöllisyyttä tarvitsemme?    Kannattanee lukea Leijapoika ennen kuin se tulee leffateattereihin helmikuussa.