Onko elämä annettu väylä?

Sain eilen illalla loppuun luetuksi Olli Jalosen  14 solmua Greenwichiin.  Kannet sulkiessa oli toisaalta surullinen, toisaalta haikea olo. Siinä oli mukana pettymystä siitä, että tuollaista/tällaista elämä on, mutta myös voimaa, että tuollainen/tällainen keskinkertaisen raadollisen hyvä elämä juuri on.

Lukiessa mietti, että onko 0/180 meridiaanin kulkeminen tarkoituksellinen kuva (kirjassa siis kuljetaan maapallon ympäri ilman nykyajan apuvälineitä).  Pääasiassa olemme ja kuljemme elämässämme annetulla väylällä. Joko itse emme salli poikkeamisia tai sitten jokin ulkoinen voima pakottaa pysymään kapealla tiellä.  Välillä voi ehkä käydä hakemassa kokemuksia, mutta sitten nopeasti takasin. Ja että toisille tiukka sääntöjen/kulttuuristen sopimusten noudattaminen on tärkeää (välttämätöntä), toisille se ei taas ole niin tarkkaa. Ja siitä syntyy enemmän tai vähemmän  vaativia jännitteitä.

Teoksen henkilöt, Graham, Petr, Isla ja Kari ovat myös erilaisia persoonia tai luonnetyyppejä, joiden kautta voi peilata itseään. Graham vahva ja tilaa ottava, joka kuitenkin  hiipuu lopuksi. Petr myös vahva, mutta enemmänkin tilaa antava, joka vahvuudessaan-antavuudessaan kuolee pois.  Isla myötäilevä, mutta kuitenkin tukevasti itsessään, ja joka matkan päättyessä asettuu siihen, mitä on. Kari myös myötäilevä, mutta kapinoiden, ja joka jää lopuksi välille, ikään kuin kesken, vaikka matka päättyykin. Henkilöt ovat arkisen voimallisesti kuvattuja, ja siksi niihin saa tutun kosketuksen.

14 solmua on myös matkakirja, tavallaan kuvakirja, ja kuvien pohjalta haluaa tutustua maapalloomme sellaisena kuin se avautuu 0/180 meridiaanin kautta. Aina lukemisen välillä piti hakea kartasto, ja tsekata missä mennään. Mutta varsinaisesti kirja pistää sinut tutustumaan  ja ottamaan kantaa elämän haasteisiin. Tässä pari itselleni kolahtanutta mietelmää Jaloselta:

“Kaikki tapahtui yhtä aikaa ja yhtä aikaa kävi liian hitaasti ja liian nopeasti.”

“Ei ole tyhjää nollapistettä, alku on rasitettu ja merkitty kaikella sillä mikä on ennen ollut ja jatkuu. Ei entisestään irti pääse mutta sen voi siirtää syrjään varjostamasta jos uudessa on omillaan ja tarpeeksi valoa ja hyvää.”

“Kun on väsynyt sisältä, on väsynyt kokonaan, mutta sitä ei välttämättä huomaa, vaan jatkaa ja jatkaa ja voi lisätä touhuaan jotta piristyisi, mutta pirteys on katteetonta lainaa ja lankeaa raskaammin maksettavaksi.”

Olen lukenut Jalosen ja Oksasen Finlandiapalkintoehdokkaat, ja jos voisin nyt valita noista kahdesta, ei olisi Jalosen voittanutta.

Geeniteknologialla tulevaisuudessa jo tänään

Michael Crichtonin fiktio – mutta ei kokonaan –  Nyt (alkuperäisesti Next) kuljettaa tarinoita muutaman keissin kautta, joissa  geenimanipulaatiolla saadaan aikaan omituisuuksia/hurmaavuuksia ja parantumista/degeneroitumista. Tarinat vievät helposti mukanaan,  vaikka ehkeivät ne ihan huippukerrontaa ole.

Oikeastaan kirja näyttäisi olevan Crichtonin henkilökohtainen puheenvuoro geenimanipulaatioon liittyvään bisnekseen ja tutkijoiden käyttäytymiseen. Mihin taloudelliset edut ja narsistinen halu voivatkaan johtaa. Loppusanoissaan Crichton  vaatii, että geenien patentointi on lopetettava, ja siihen on kirjan imun jälkeen helppo yhtyä.  Myös Monsanton toimintojen kuvaukset TV:ssä alkuperäisviljojen ym. patentoinnin  seurauksista vahvistaa patentoinnin lopettamisvaatimusta.

Nyt on siis pääasiassa kuvitteellinen paisutus siitä, mitä voikaan tapahtua – simpassi ja harmaapapukaija kommunikoivat ihmisen tavoin, luontokappaleet toimivat elävinä mainoksina (logo kilpikonnan kilvessä esimerkiksi), ahneuksissaan keskeneräisiä tuotteita kokeillaan tuhoisin seurauksin jne.  Aika kuluu kirjan parissa nopeasti ja samalla joutuu tutkailemaan omaa suhdettaan (tulevaisuuden) bioteknologiaan.

 

Avoimeksi tutkijaksi?

Tänään oli kummallinen päivä: leipätyö liukui vanhan innostuksen – gibsonilaisen ekologisen psykologian – perkaamiseksi. Ja taustalla vaikutti Jussi-Pekka Erkkolan gradusessiosta soimaan jäänyt “sosiaalinen media toimintakonseptina”.  Jaikuilun tiimellyksessä sitten syntyi idea avoimesta tutkijasta. Ja nyt sitten pukasin ekadraftin “tutkimussuunnitelmasta” .   Olen iloinen kommenteista – ihan suoraa puhetta vaan …

 

Jokuveli valvoo, tietää, eikä unohda – mutta mitä tekee jokaveli?

Tapasin Mika Mannermaan virtuaaliAMK:n seminaarissa 29.10., jonne osuimme esityksen pitäjiksi (omat slideni). Jokin Mikassa kosketti; Intiasta juuri palannut flunssassa värisevä mies, joka ei halunnut tehtävän itsestään gurua, vaikka seminaarin vetäjä yritti.

Mikan esitys oli tiivistys hänen uudesta kirjastaan “Jokuveli Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa”. Ja heti esityksen jälkeen oli pakko ostaa se ja aloittaa lukeminen – ja sitä on jatkunut tähän isänpäivän aamuun saakka, mutta nyt se on “purkissa”.

Lähiesityksen koskettavuus lienee liittyi kirjankin fiilikseen, jossa on samanaikaisesti läsnä henkilökohtainen suvaitseva tunnustuksellisuus ja tulevaisuusasiantuntijan vankka neutraalius. Kirja on tärkeä puheenvuoro keskusteluun tulevaisuudestamme (ja nykyisyydestämme) ja menneisyydestämme).

Kirja asemoituu historialliseen emergenssiin agraariajasta teollisen ajan kautta tietoaikaan ja bioaikaan ja edelleen mahdolliseen fuusioaikaan. Maailmassamme on kolme pilaria: globaali, lokaali ja virtuaali. Elämme yhä enemmän ja enemmän  akvaariossa , jossa jokuveli – ei isoveli – valvoo, tietää, eikä unohda.  Jokuveli katsoo sinua ja minua, poliitikkojamme ja talousvaikuttajiamme; kaikkea, kaikkia.

Maailmanmenon ja -kuvan mainioita metaforia ovat John Waynen vaeltava vapaus, Woody Allenin aina aukioleva yhteiskunta ja Andy Warholin jokainen voi olla 15 minuutin julkkis.  Kaikkiallisuuden, monimutkaisuuden ja monenkertaisuuden rinnalle MM:n heittämä simplismi on myös haastavan kiintoisa: poisrajaaminen, unohtaminen, loisiminen, keskinkertaisuus huippuna, simppeliyskonsultit – jokuveljen ubiikkiyhteiskunnassa olemisen ja tekemisen metataitoja?

Mannermaa listaa omaksi tulevaisuus top10seen seuraavaa:

  • globalisaatio leimaa kehitystä
  • tietoyhteiskunnan teknologiapainotteinen alkuvaihe korvautuu yhä syvemmin sisällöllisillä asioilla
  • ubiikkinäkökulma nousee todella tärkeäksi
  • woody allen (24/7) -yhteiskunta tulee
  • on vain vähemmistöjä
  • john wayne yhteiskunta
  • (sub)urbanisaatio, haja-asutus vähenee
  • teknologia, tieto- ja viestintäteknologian rinnalle bio-, materiaali- ja nanoteknologiat
  • kompleksinen riskiyhteiskunta, järjestelmät muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi
  • bio- ja fuusioyhteiskunnat, joissa on uudenlaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset järjestelmät.

Ja Mikan mielestä yllä mainittujen rinnalle pitäisi kytkeytyä

  • arvokkaan elämän humaani maailma
  • demokratian periaatteiden kunnioittaminen
  • ihmisoikeudet itsestään selvänä kaikkialla
  • ekologisesti kestävä kehitys
  • sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys
  • tehokas talous
  • korkeatasoinen tiede ja koulutus
  • kulttuurisesti suvaitseva ja luova yhteiskunta
  • vahva kansalaisyhteiskunta
  • globaali etiikka.

Listaukset näyttävät tässä aika paatoksellisilta, mutta itse kirjassa ne asettuvat monenlaisen vastatrendin ja inhimillisten raadollisuuksien valokiiloihin; keskusteltaviksi mahdollisuuksiksi.

Jokuveli siis valvoo, tietää eikä unohda – mutta missä on jokaveli?  Koko upean teoksen ajan alitajuisesti kaipasin jotain, ja lukemisen edetessä loppuaan kohti se alkoi hahmottua jokaveljeksi: ubiikissa yhteiskunnassa on mahdollisuus myös löytää läheisyyttä ja kavereita vieraista, saada tukea ja sparrausta tuntemattomilta, luoda yhdessä siellä ja tuolla olevien vertaisten, sinujen ja meiden kanssa. Jokuveli katsoo akvaarion ulkopuolelta.  Miehekäs ulkopuolisuus on jokuveljen vahvuutta, mutta mielestäni sen rinnalla tarvitaan jokaveljen kaulailua siellä akvaarion sisällä (toki jokaveli on implisiittisesti kirjassa läsnä, mutta haen häntä näkyväksi).

Ryhdytään jokaveljiksi ja keskustellaan, tarkennetaan, syvennetään ja pehmennetään jokuveljeä?