Sain eilen illalla loppuun luetuksi Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin. Kannet sulkiessa oli toisaalta surullinen, toisaalta haikea olo. Siinä oli mukana pettymystä siitä, että tuollaista/tällaista elämä on, mutta myös voimaa, että tuollainen/tällainen keskinkertaisen raadollisen hyvä elämä juuri on.
Lukiessa mietti, että onko 0/180 meridiaanin kulkeminen tarkoituksellinen kuva (kirjassa siis kuljetaan maapallon ympäri ilman nykyajan apuvälineitä). Pääasiassa olemme ja kuljemme elämässämme annetulla väylällä. Joko itse emme salli poikkeamisia tai sitten jokin ulkoinen voima pakottaa pysymään kapealla tiellä. Välillä voi ehkä käydä hakemassa kokemuksia, mutta sitten nopeasti takasin. Ja että toisille tiukka sääntöjen/kulttuuristen sopimusten noudattaminen on tärkeää (välttämätöntä), toisille se ei taas ole niin tarkkaa. Ja siitä syntyy enemmän tai vähemmän vaativia jännitteitä.
Teoksen henkilöt, Graham, Petr, Isla ja Kari ovat myös erilaisia persoonia tai luonnetyyppejä, joiden kautta voi peilata itseään. Graham vahva ja tilaa ottava, joka kuitenkin hiipuu lopuksi. Petr myös vahva, mutta enemmänkin tilaa antava, joka vahvuudessaan-antavuudessaan kuolee pois. Isla myötäilevä, mutta kuitenkin tukevasti itsessään, ja joka matkan päättyessä asettuu siihen, mitä on. Kari myös myötäilevä, mutta kapinoiden, ja joka jää lopuksi välille, ikään kuin kesken, vaikka matka päättyykin. Henkilöt ovat arkisen voimallisesti kuvattuja, ja siksi niihin saa tutun kosketuksen.
14 solmua on myös matkakirja, tavallaan kuvakirja, ja kuvien pohjalta haluaa tutustua maapalloomme sellaisena kuin se avautuu 0/180 meridiaanin kautta. Aina lukemisen välillä piti hakea kartasto, ja tsekata missä mennään. Mutta varsinaisesti kirja pistää sinut tutustumaan ja ottamaan kantaa elämän haasteisiin. Tässä pari itselleni kolahtanutta mietelmää Jaloselta:
“Kaikki tapahtui yhtä aikaa ja yhtä aikaa kävi liian hitaasti ja liian nopeasti.”
“Ei ole tyhjää nollapistettä, alku on rasitettu ja merkitty kaikella sillä mikä on ennen ollut ja jatkuu. Ei entisestään irti pääse mutta sen voi siirtää syrjään varjostamasta jos uudessa on omillaan ja tarpeeksi valoa ja hyvää.”
“Kun on väsynyt sisältä, on väsynyt kokonaan, mutta sitä ei välttämättä huomaa, vaan jatkaa ja jatkaa ja voi lisätä touhuaan jotta piristyisi, mutta pirteys on katteetonta lainaa ja lankeaa raskaammin maksettavaksi.”
Olen lukenut Jalosen ja Oksasen Finlandiapalkintoehdokkaat, ja jos voisin nyt valita noista kahdesta, ei olisi Jalosen voittanutta.