Luonto ja ulkonaliikkumisrajoitukset tarjoumina/A nature and movement restrictions of people as affordances

Lisensiaatintutkimukseni toinen luku jatkaa tarjouman ymmärtämisen syventämistä. Ajallisen etäisyyden päästä luettuna mitään olennaista uutta, jota ei olisi jo aikaisemmissa bloggauksissa käsitelty, ei luvussa tule esiin. Kuitenkin siinä on joitakin toisella tavalla tarjouman luonnetta avaavia näkökulmia. Katsotaan nyt niitä.

Mielenkiintoinen luonnehdinta tarjoumasta on sen ymmärtäminen resurssiksi. Tarjoumat ovat voimavara kuten auringon energia, joka on olemassa riippumatta siitä hyödynnetäänkö sitä vai ei. Toisin sanoen kohtaamisissa ihmisten kanssa  on aina myös hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Kokous, tapaaminen, työyhteisö, webinaari, mielenilmaus, kehityshanke, kunnallisvaaliäänestys, pandemia jne. sisältävät aina paitsi käytettyjä mahdollisuuksia paljon muita tarjoumia, jotka jäävät käyttämättä. Tarjoumaosaaminen merkitsee sitä, että ihmisten sosiomateriaalisesta kanssakäymisestä pystytään löytämään enemmän mahdollisuuksia kuin ensi näkemällä ja kokemalla huomataan, ja sitten osataan tuoda ne julki tilanteen tarjoumaresponsiivisuudessa.

Tarjoumien ymmärtäminen resursseina ja käyttöarvoina (eli merkityksinä) liittyy niiden historiallisuuteen ja kontekstuaalisuuteen. Esimerkiksi luonto on viime vuosiin tai vuosikymmeniin saakka nähty lähinnä taloudellisina käyttöarvona, ei laajemmin elämää ylläpitävänä ja mahdollistavana elonkirjona. Ilmastokriisin, luontokadon ja luonnonvarojen riistokäytön tullessa yhä laajempien ihmisjoukkojen tietoisuuteen, luonto historiallisena tarjoumana on saanut uuden merkityksen tai oikeastaan on löytynyt uudelleen sen ikiaikaiset merkitykset, joissa ihminen ymmärretään osaksi luontoa ja muuta oliokuntaa. Ihmisen suhde luontoon tarjoumana historiallinen.

Historiallisuuden rinnalla tarjoumaa luonnehtiva tekijä on sen kontekstuaalisuus. Tarjoumat (resursseina) avautuvat eri tavoin riippuen siitä, millainen on kyseisen tarjoumatodellisuuden rakenne ja dynamiikka. Jos ajatellaan vaikkapa viime aikoina paljon puhuttuja liikkumisrajoituksia käytännössä, niin niiden tarjoumapotentiaali on täysin erilainen kaupunkikeskustassa ja maaseudulla, autottomilla ja autollisilla ihmisillä sekä pandemian aitouden hyväksyvillä ja kulkutautimyönteisillä ryhmillä. Tarjoumakontekstit ovat itsessään monella tavalla avautuvia ja niiden tarjoumavuossa tai -virrassa ihmisten mahdollisuudet resonoida niihin ovat riippuvaisia tarjoumaresurssin materiaalisista (esimerkiksi kaupunki vai maaseutu) ja sosiaalisista (ihmisten yhteisö-kulttuurinen kyvykkyys ko. tarjoumakontekstissa) tekijöistä.

Tarjoumien resurssiluonne (ja sen oivaltaminen) ulottuu sen perustavaan määrittelyyn. Tarjouma ei ole suhde  sen yksilöllisen kohtaajan (minun, sinun) ja itse tarjouman sosiomateriaalisuuden välillä.  Koronapandemia ja liikkumisrajoitukset ovat tarjoumia minusta ja sinusta riippumatta. Ne ja ihmiset ovat systeemisesti toisiinsa kietoutuneita eli systeemisessä suhteessa.  Pandemiaa ja liikkumisrajoituksia tarjoumina ei ole olemassa ilman ihmisiä. Ne ovat konkreettisia, historiallisia ja kontekstuaalisia tarjoumia, jotka mahdollistavat jotakin ja ovat mahdollistamatta jotakin muuta riippuen siitä inhimillisestä elinpiiristä (tai elämänkäytännöstä tms.), missä ne toteutuvat.

Kolmas tarjoumaymmärryksen syvennys, joka em. tutkimuksen 2. luvusta työntyy tajuntaan, on se että ihmistarjoumiin sisältyy välitön tietoisuus toisesta tai toisista ihmisistä tietoisina siitä, että he ymmärtävät havaitsijansa ja kohtaajansa käsittävän nuo toiset ihmiset inhimillisinä tarjoumina. Yksinkertaistaen: kun näet minut sinua tarkkailevana olet tietoinen tai ainakin tajuinen siitä, että tutkailen, millainen ihminen sinä (potentiaalisesti) olet, ja tässä responsiivisuudessa tutustumme toisiimme tai ainakin yritämme sitä.

Lisensiaatintutkimukseni toisen luvun pedagogiikka osiossa yritetään selvittää opetustapahtuman tarjoumaluonnetta. Sen keskeinen anti  nykyperspektiivistä katsoen on ajatus tarjouma-analyysista. Edellä on todettu, että sosiomateriaalinen tarjoumatodellisuus on koko ajan läsnä rikkaana voimavarana käytettäväksi ”viisaalla tavalla”. Tämä ”resurssiviisaus” tarvitsee aktualisoituakseen tarjoumatodellisuuden (ja -teorian) avaamista ymmärrettäväksi ja hyödynnettäväksi ihmisten arjessa.  Lyhyesti sanottuna  sosiomateriaalinen arkemme pitäisi olla tietoisesti jatkuvassa tarjouma-analyysissa, jotta tarjoumien voimavararikkaus tulisi oivallettua ja käytettyä monipuolisesti. Tarjouma-analyysi pitää sisällään responsiivisuus- eli vastakaiuttamiskyvykkyyden kehittämisen.

***

A second chapter of my licentiate thesis continues the deepening of understanding the affordances. Nothing especially new is visible compared with the contents explicated in earlier blog texts. However, there are some new perspectives to look into affordance reality.  Let´s take a glance to them now.

The affordances can be understood as resources like a solar energy, which exists independently is it used or not. A meeting, encounter, work community, webinar, rally, development project, municipal election, pandemic etc.  encase always except used possibilities also potentials for activities, which do not become utilized.

The affordances as resources  connect themselves to historicalness and contextuality. A nature for instance has been up to last years or decades mainly seen as an economic use value, not as a broader life affording biodiversity. When extinction and climate crisis have become recognized by a more vast amount of people the nature as a historical affordance has received a new meaning, or actually it has been founded anew as it has been sempiternally. A context constitutes affordances  as well. If we think a covid-19 pandemic and movement restrictions of people, the affordance potential is very different in city centers and rural areas, or for people with or without a car.

When affordances are defined as historical and contextual resources it makes visible a systemic character of affordances.  This means that the affordance is not a relation between an experiencer and her/his sociomaterial environment, but a systemic relationship between humans and their surroundings. The affordance is not dependent of the individual I, but humans as ecological creatures. The affordance is a systemic sociomaterial entity of human landscape.

A pedagogy section of the licentiate thesis brings fourth the need of affordance analysis. Our present sociomaterial life should consciously be  ongoingly analyzed as affordances so that ”the resource wisdom” included in affordances could become realized and benefited  diversely.

Elämää tarjoumissa/Life within affordances

Aloitin lisensiaatintutkimukseni uudelleen lukemisen. Ensimmäinen hauska – ehkä vähän yllättäväkin – havainto oli, että siinä on selvästi autoetnografista otetta.  Varsinaisia tekstejä kehystävät esipuhe, välipuheet ja jälkipuhe. Niissä refleksoin omaa tutkimustyöskentelyäni ja kirjoittamiani tekstejä. Jännä, miten olinkin unohtanut nuo ”puheet”.

Ensimmäinen luku on ennen kaikkea yleiskatsaus ekologiseen psykologiaan sekä siihen, miten se mahdollisesti haastaa  nykykoulun (raamittuen vuosille 1989-1991) ja sen opetus- ja oppimiskäytännöt. Tutkimuksen ensimmäisestä luvusta nousee kevään 2021 lukukerralla merkittäviksi sisällöiksi kaksi seikkaa: ihminen (1) ja kognitio (2) nähdään jo siinä sosiomateriaalisina tarjoumina (ks. tarjoumaluonnehdinta) nimeämättä niitä kuitenkaan sellaisiksi (eksplisiittiset tekstit tarjoumien sosiomateriaalisuudesta ovat ilmestyneet 2010-luvulla).

Toinen ihminen sekä ihmisten ryhmät ja yhteisöt ovat myös tarjoumia. Ihminen ja ihmiset tunnistetaan ja tiedetään lähestyttävinä tai varottavina (tai jotain siltä väliltä), luotettavina tai kuulosteltavina, yhteistoiminnallisina tai yksin työskentelyn priorisoivina jne. kanssakäymisessä suoraan, välittömästi. Ongelma on siinä, että erilaisten dualististen (havainto-tieto, ruumis-mieli, ajattelu- tunne jne.) opittujen erottelujen läpi emme osaa tai uskalla luottaa suoraan merkitysten kohtaamiseen ja siksi myös estymme kehittämästä suoran merkityksenpoiminnan kyvykkyyttämme ja taitojamme (resonointi- ja responsiivisuusosaamista). Oppimiskykymme on rajoittunut. Oppimisen ja pedagogiikan näkökulmasta tässä näyttäsi olevan kyse tarjoumateoreettisen oppimisnäkemyksen aukikirjoittamisesta ja kehittämisestä. Pitäisi siis oppia luottamaan näkemäänsä, kuulemaansa jne. sekä kehittää taitojaan siinä.

Kognition sosiomateriaalisuus tulee lisensiaatintutkimuksen ensimmäisessä luvussa ilmaistuksi havainnon tai havaitsemisen jatkuvuuden gibsonilaisessa tarkastelussa. Havaitseminen ei ole sarja  erilaisia ja erillisiä havaitsemispisteitä ja -kulmia, vaan keskeytymätön polku ympäristössään. Havaitsemisessa, joka siis on samalla suoraa tietämistä (kognitiota) – situated ja embodied cognition saattavat puhua juuri tästä? – on yhtäaikaa läsnä mennyt, nykyinen ja tuleva tarjoumina realisoituvan sosiomateriaalisuuden sisällä.  Havaitsemisen-tietämisen jatkumo saa perustelunsa Gibsonilta (ekologisen psykologian luojalta) peittävän reunan (occluding edge) tutkimuksissa. Ne todentavat, että liikkuvan havainnon/havaitsemisen myötä näemme (tiedämme) mitä on jonkin takana niin suhteessa selkämme takana olevaan (mennyt) kuin näkökenttämme takana olevaan (tuleva).  Jatkuva havaitseminen ja tietäminen sisältää välitöntä tietoa suorasta (knowledge of environment) ja epäsuorasta eli representatiivisesta ja artefaktisesta (knowledge about environment) ympäristöstämme sisältäen niin materiaalisen kuin inhimillisen (itsemme mukaan lukien) ympäristön. Gibsonilaisesti ilmaisten olemme ihmisinä ekososiosysteemisiä olentoja. Lyhyesti sanoen: elämme merkitysten keskellä ja voimme herkistää taitoamme kohdata ne.

Sosiomateriaalisuuden ottaminen uudelleen lukemisen havaintojen keskiöön on merkki siitä, että se on vahvasti mukana nykyisessä tarjoumateorian ymmärrysresonoinnissani. Siinä on vaara, että ikään kuin väkisin sijoitan sen kaikkeen nykytulkintaani ja samalla estän muiden mahdollisten uudelleen ymmärrysten esille tulemisen. Tätä herätystä täytyy tutkailla vielä lisää.

  ***

I began re-reading of my licentiate thesis. A first funny and a bit surprising notion was that it has a slight autoethnographic accent. The actual chapters are framed by prologue, mediating texts between chapters, and epilogue. They are reflexive stories about my research activity and topics  possible to conduct from the research writings. Interesting how I had forgotten those text sections.

The first chapter primarily is an overview about ecological psychology and how it potentially challenges a present school (being dated to years 1989-91) and teaching and learning practices of schools at that time. The re-reading reveals two remarkable themes: a human being (1) and cognition (2) are possible to see as sociomaterial affordances (see, a characterization of an affordance)  though they are not named so (explicit texts about affordances as sociomaterial entities are published first time during 2010 decade).

Another person and groups of people and human communities are affordances as well.  A human being and people are recognized and known as approachable or bewareble (or something in between), as trustable or hearkenable,  as cooperateable or self-workable etc. directly, without mediation in human interaction. A problem that we are not good in the above mentioned affordance activities comes from the learned dualistic separations like perception-intrinsic knowledge, body-mind, thought-emotion etc.  Due to dichotomic thinking people are not able or they do not dare to trust in direct meaning making, and hence they are also prevented to develop their direct meaning detection capacities and skills (i.e. resonance and responsivity competences). This means that their ability to learn is restricted. From the perspective of learning and pedagogy the above mentioned state of affairs asks unwraping and development of the learning conception based on affordance theory. We should trust in what we see, hear etc. and develop our skills in it.

The sociomateriality becomes expressed in the first chapter of the thesis in examining continuity of perception or perceiving in a gibsonian approach of ecological psychology. The perception is not a set of different and separate spots or angles of perceiving, but unbroken path in its authentic environments. In perceiving or in direct knowing past, existing and coming are present at the same time, and they become realized inside sociomaterial affordances. Situated and embodied cognition theorizations possible speak about the same thing. A continuity of perceiving-knowing activity is argued by Gibson (the founder of ecological psychology) in his studies about occluding edge phenomenon. They verify that inside mobile perception we see (know) what is behind something as well as in relation to what exists behind our back (past) as what exists behind our field of view (future).  The ongoing perception includes also that people have simultaneously immediate knowledge  about their direct knowledge of environment and indirect knowledge about environment (i.e. artifacts) including both material and human realms.  To put it in a gibsonian way we are as people eco-sociosystemic creatures. Briefly said: we live in the middle of meanings and should sensitize ourselves to meet them more consciously.

Taking sociomateriality in focus for re-reading my texts tells that it really has a big role in my current understanding of affordance theory. And it also includes a danger to involuntarily interpret  ”everything” by it, and as well possibly blocks other new understandings to emerge. Have to think over this a bit more!

Tarjoumateorian henkilökohtainen havina/The personal sough of affordance theory

Olen aiemmissa postauksissa kirjoittanut, että tarjoumateoria tuli minua vastaa Jyväskylän näkövammaisten koulussa 1980-luvulla. Tämä kohtaaminen oli alku tarjoumateoriaa pedagogisessa kontekstissa avaavalle lisensiaatintutkimukselleni, jonka kehkeytyminen kuitenkin oli monella tavalla konstikas. Palaan tähän konstikkuuteen sen jälkeen, kun ensin olen johdatellut hieman siihen, mistä tarjoumateoriassa on kyse.

Tarjoumat (affordances) ovat merkityksiä. Sosiomateriaalinen ympäristö, siis aineelliset, elolliset ja inhimilliset asiat (sisältäen itsehavainnon ja -kokemuksen) mahdollistavat jonkin suhtautumisen tai toiminnan ne havaitsevalle ja kokevalle ihmiselle tai ihmisten joukolle. Tarjouma on aina suhteessa kokemiseen ja toimintaan, silloinkin kun minä tai joku subjekti ei ole sitä havaitsemassa ja kokemassa. Kynä ja paperi mahdollistavat kirjoittamisen paperille,  näppis, näyttö ja tietokone ruudulle eli tiedostoon.  Hyväksyvä empaattinen katse ja kehollinen ele mahdollistaa lähestymisen ja kontaktoimisen. Mutta kynä, näppis ja katse voivat olla olemassa minusta (tai jostakin tietystä subjektista) riippumatta, ja silti ne ovat tarjoumia sosiomateriaalisessa ympäristössään.

Tarjoumaan sisältyy aina havaitsija-toimijan responsiivinen suhde siihen. Paperi ja kynä ovat kirjoittamisen komplementaari. Kirjoittaminen on kynän ja paperin vastinpari. Hyväksyvä katse on lähestymisen komplementaari ja päinvastoin.  Kynä ja paperi voivat mahdollistaa muutakin kuin kirjoittamisen, vaikkapa lahjan tekemisen (kynä kääriminen paperiin … lahjaksi). Kaikilla tarjoumilla on useita mahdollistamispotentiaaleja, mutta tietyssä sosio-kulttuurisessa ympäristössä niillä yleensä on melko vakiintunut merkitys.

Merkityksinä tarjoumat välittömästi ilmaisevat mahdollisuuden jonkin tekemiseen tai tekemättömyyteen. Tarjouman määritteleminen ihminen-ympäristö -suhteessa olevaksi merkitykseksi on tärkeä siinä mielessä, että sen mukaan havaitsemme ympäristössämme, toisissa ihmisissä ja itsessämme merkityksen suoraan ilman sisäistä välittävää kognitiivista päättelyä.

Tarjoumateoria on suoran havaitsemisen, tietämisen ja toimimisen teoria, jossa ihminen ja ympäristö avautuvat toisissaan. Ihminen on responsiivinen suhteessa ympäristöönsä (objekteihin, paikkoihin, tapahtumiin, toisiin ihmisiin) ja ympäristö tarjoumina antaa tietyt puitteet mahdolliselle responsiivisuudelle.  Responsiivisuus tarkoittaa kehittyvää kyvykkyyttä ja kehittyviä spesifisiä taitoja resonoida ympäristössä, joka kuitenkin asettaa tietyt rajat resonoinnille (esimerkiksi kynää ja paperia ei voi käyttää ihmisravinnoksi).  Sosiomateriaalinen ympäristö (tarjoumat) haastaa kehittämään resonointi- ja responsiivisuuskykyä eli oppimaan (toimia erilaisissa elinpiireissä).

Tarjoumat ovat hyvin arkipäiväisiä, aina läsnä olevia.  Olisikin tärkeä oppia havaitsemaan ja ymmärtämään itseään, toisia ihmisiä, inhimillistä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa tarjoumien läpi. Silloin ikään kuin käsitteellistämme jokapäiväisen elämämme. Teemme käytännöstä  teoriaa.

Palaan nyt tarjoumateorian tavoittamisen historiaan lisensiaatintutkimusprosessissani. Gibsonilainen ekologinen psykologia, jonka ydin on tarjoumateoria, kosketti minua etsiessäni sokeiden autenttista haptista havaintoa. Tämä etsintä kiteytyi empiiriseksi tutkimukseksi ”Haptista kuvaa hakemassa” (Jyväskylän näkövammaisten koulu, tutkimus- ja kokeiluraportteja 1987). Tutkimuksen avaintulos on, että sokeiden haptisessa havainnossa keskeistä on aktiivinen liike, joka ilmenee myös liikemielikuvina. Toisin sanoen sokean haptinen kuva todellisuudesta on kosketus-kehollinen liikekuva (oheisessa kuvassa liikekuva todellisesta esineestä keskellä, todellinen esine vasemmalla ja sokean liikekuvan perusteella muotoilema kolmiulotteinen objekti oikealla).

Tässä tutkimuksessa haptisen havainnon tarkastelun teoreettisena taustana on gibsonilainen ekologinen psykologia. Haptisen havainnon tutkimusta tehdessäni  ajattelin, että siitä voisi tulla lisensiaatintutkimukseni.  Ehdotinkin sitä Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty tutkimusaiheeksi, koska sitä pidettiin erityispedagogiikan, ei kasvatustieteen alaan kuuluvana.

Haptisen havainnon tutkimisen kirvoittamana aktiivisen liikkeen rooli havainnossa ja laajemmin kognitiossa sai minut kehittelemään näkemystä liikeolemuksesta ihmisen kuvaajana. Työstin aihetta kasvatustieteen jatko-opintojen tutkijaseminaarissa.  Liikeolemustutkimuksen luonnoksessa ihmistä tarkastellaan orientaatio-, havainto-, mielen- ja toimintaliikkeinä. Silloinen ohjaajani, joka oli juuri jäämässä eläkkeelle, suhtautui tutkimukseeni myönteisesti, mutta totesi palautteessaan olevansa ”epävarma, miten  … teoreettiset tarjoukset vastaanotetaan kasvatustieteessä”. Seuraava ohjaajani ei tukenut liikeolemustutkimuksen jatkotyöstämistä, ja niin tämäkin tutkimusyritys tyrehtyi. Gibsonilainen aktiivinen havainto -näkemys kuitenkin väijyi tajunnassani ja niin lopulta lisensiaatintutkimuksekseni muodostui gibsonilaisen ekologisen psykologian esittely ja sen ajatuksellinen soveltamisyritys didaktiikkaan.

Haptisen kuvan hakeminen nosti tietoisuuteeni liikkeen merkityksen ihmisen hahmottamisessa ja liikeolemusteoretisointi tematisoi koko ihmisen liikkeeksi.  Työskentely haptiikan kanssa (mm. kasvatustieteen luento haptisesta didaktiikasta) kirvoitti ymmärtämään tarjoumateorian painottamaa suoraa havaintoa.  Liikeolemuksen tutkailu oli tekemisissä tarjoumateorian resonoivan responsiivisuuden kanssa. Toteutunut lisensiaatintutkimukseni sitten lopulta eksplikoi gibsonilaisen tarjoumateorian. 

Kun lähes kolmenkymmenen vuoden takaa tarkastelen lisensiaatin opintojeni tutkimushistoriaa, niin jään miettimään, miten olisi käynyt, jos olisin voinut tehdä lisensiaatintutkimuksen haptisen kuvan kehittämisestä. Olisiko tarjoumateoria voinut kasvaa esille jotenkin toisella tavalla vai olisiko se jäänyt vain implisiittiseksi aavistukseksi aktiivisen kehollisen liikkeen sisälle? Liikeolemusteoretisointi täytti vahvasti tutkijaminuuttaani, muistan sen vieläkin kehollisesti. Jos olisin voinut jatkaa ihmisen ja toiminnan tutkimista liikkeen eri toteutumismuotojen kautta, olisinko päässyt jo silloin selkeään näkemykseen värähtelyn tai resonoivuuden roolista ja edelleen responsiivisuuden merkittävyydestä tarjoumateoriassa?  Vai olisiko liikeolemus voinut tuottaa jotakin ihan uutta ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiseen? Mielenkiintoisella tavalla haptisen kuvan hakeminen ja liikeolemuskehittely pitävät sisällään empiirisen (jopa kokeellisen) tutkimuksen  ja teoreettis-filosofisen tutkimuksen traditiot.  Ehkä niillä molemmilla on ollut jokin tärkeä rooli tutkijaidentiteettini kehittymisessä.

Toteutunut lisensiaatintutkimus oli jonkinlainen kompromissi vallitsevan akateemisen kasvatustieteen kanssa.  Tutkimus sisältää ikään kuin teoreettisen osan (ekologisen psykologian esittelyn) ja soveltavan osan (luonnoksia gibsonilaisesti orientoituneesta didaktiikasta ja koulusta). Kun toteutunutta lisensiaattityötä tarkastelee näin matkan päästä, niin siinä näyttäisi olevan mukana sekä kompromissin mukanaan tuomaa sovittelua vallitsevaan akateemiseen diskurssiin (kasvatus- ja koulutuspsykologian silloiseen valtavirtaan, informaation prosessointiin ja kognitiivisen konstruktivismin psykologiaan) että hieman väkinäistä yritystä soveltaa opittua annettuun pedagogiseen kontekstiin. Tästä huolimatta kaikissa lisensiaatintutkimukseni viidessä luvussa on orastavana aineksia, joita saattaisi olla mielekästä jatkokehitellä ja toisaalta tutkia, miten ne mahdollisesti ovat esillä uusimmassa tarjoumateoreettisessa tutkimuksessa. Niihin palaan, kun alan yksityiskohtaisesti lukea lisensiaatintutkimukseni lukuja. Seuraavaksi jatkan lisensiaatintutkimukseni syntymisen kytkeytymistä akateemiseen yhteisöön, Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitokseen.

Kasvatustieteen laitos oli työyhteisöni noin viisi vuotta 1980- ja -90-lukujen taitteessa. Aloitin ensin lyhyillä assistentin sijaisuuksilla ja lopetin kolmen vuoden lehtorin sijaisuuteen 1992. Viimeiset kuukaudet toimin tutkimusassistenttina valmistellen väitöstutkimuksen suunnitelmaa, joka kuitenkin jäi keskeneräiseksi. Kasvatustieteen laitos kaiketi oli normaali yliopistolaitos, jossa muodollisesti hyvät välit kollegojen kanssa verhosivat vuorovaikutuksen pohjavirtaa kilpailla nimityksistä määräaikaisiin ja pysyviin työsuhteisiin. Vuorovaikutuksen ulkoisena muotona usein olivat argumentatiiviset keskustelut erilaisista tieteellisistä orientaatioista ja niiden ”hyvyydestä”.

Oma lähipiirini muodostui ikätovereista, jotka kaikki opetustyön ohella tekivät jatkotutkimuksiaan joko lisensiaatin tai tohtorin tutkintoon. Tässä vertaisten ryhmässä (useimmat erilaisissa sijaisuuspositioissa)  tuettiin toisten tutkimushankkeita ja persoonallista otetta tutkimustyöhön.  Ja myös ”juoruttiin” vakinaisissa asemissa olevista ja professoreista.  Muistan ikätoverivertaiset tärkeänä viiteryhmänä oman lisensiaatintutkimukseni työstämisessä, erityisesti siinä mielessä, että he olivat se emotionaalinen moottori, jolla ”pidin käynnissä” sitä, mitä itse pidin niin metodisesti kuin tutkimusaiheenkin näkökulmasta mielekkäänä ja oikeana.

Jos ajattelen yliopiston työyhteisöä tarjoumateorian hahmottamisen perspektiivistä, niin siihen kumpuaa jännite tieteen diskurssisidonnaisuuden ja vapauden  ulottumisesta ekologisen psykologian ja tarjoumateorian  jäsentämiseen ja soveltamiseen. Ainelaitos ihmis- ja yhteisötarjoumansa kautta toisaalta jähmetti tutkimustani sovinnaisuuteen referatiivisena  ekologisen psykologian koulukuntaesittelynä, toisaalta innosti luomaan aihioita tarkastella didaktiikkaa ja koulua uudistavalla tavalla.  Tämä jähmeyden ja luovuuden jännite näkyy lisensiaatintutkimuksessani keskeneräisyytenä, joka olisi vaatinut jatkotyöstämistä. Edellä kuvattu akateeminen yhteisö kuitenkin vaikutti tutkijaidentiteettiini niin, etten nähnyt sille sijaa yliopistossa, vaan hakeuduin muihin tehtäviin.

Lisensiaatintutkimuksen tekemisen aikainen yhteiskunnallinen ympäristö oli itse asiassa aikamoisessa mullistuksessa.  Elettiin Neuvostoliiton hajoamisen ja 1990-luvun laman aikaa.  Niillä oletettavasti on ollut jokin vaikutus tutkimukseni tekoon, mutta muistellessani tuota aikaa, en tunnista niiden vaikutusta. Ehkä selitys on se, että yliopistotyön lisäksi olin kahden noin kymmenvuotiaan (reilun vuoden ikäerolla) pojan isä, ja tämä perhe-elämä vei kaiken huomion niin vanhempana kuin talon peruskorjaajana. Yhteiskunta oli jossain elämis- ja ajatteluhorisonttini taustalla tai ulkopuolella. 

***

In this post I describe how an affordance theory became a personal research topic for me. Historical roots, sort of! Before this story I briefly depict some affordance theory basics for understanding it.

Affordances are meanings. A sociomaterial environment, i.e. material, living and human things make possible some orientation(s) and/or activity(-ies) for a perceiving and experiencing person or group of people. The affordance is always in relation to experiencing and acting person, even then, when a certain subject does not perceive or experience it. A pencil and paper afford writing.  An approving emphatic gaze makes approaching and contacting possible.

The affordance consistently includes a responsive relation of a perceiver-actor to it. The pencil and paper are a complement of writing on a paper and vice versa. The approbative gaze is a complementary of approaching and conversely.

The affordance theory is a theory of direct perception, knowing and acting, i.e. without mediation by representations etc., in which a person and his/her environment unfold within each other. Human beings are responsive with and to their surroundings and the environment as affordances give certain constraints for possible responsivity. The responsiveness means developing capacity and enhancing specific skills to resonate in a human eco-niche, which still restricts possibilities for behaviors (e.g. pencil and paper are not eatable for a human).

The affordances are ordinary and always present in our everyday. It is important to learn to perceive and understand oneself, other people, human interaction and cooperation through affordances. We then kind of conceptualize our everyday life and will make theory about our practices. 

And now back to my personal history of examining the affordance theory.  I first encountered an ecological psychology (the affordance theory) when I tried to find out a real haptic perception of blind people.  I asked the research I had done to be accepted for licentiate studies in the university.  My request was refused, because the research was ”special education” and did not belong to the field of general education.

The gibsonian affordance approach still inspired me, and when I continued my postgraduate studies for licentiate dissertation, I wrote a theoretical research outline about the theme ”The human motion essence”.  The professor, who supervised me, assessed my plans  to be interesting and important, but was also suspicious, if my research plans were understood among education research academics. And we was right. After his retirement, which took place rather soon after his feedback to me, the faculty staff advised me to give up ”the motion essence” and to find a new more suitable subject for licentiate thesis. 

The third research trial was to explicate gibsonian ecological psychology and affordance theory and then to apply it to enhancement of didactics and school education. I consented to base my research on this academic compromise, and I finally got finished my licentiate of education research.

When I look back my academic research track and a gradual incidence of the affordance theory to myself I can see some background influencers.  They are a tension between rather tight discipline dependence at university and academic freedom (1), a sort of fight against mainstream approaches like information processing and cognitive construction psychologies and their educational variants (2), and a remarkable role of age-mate colleagues at the department of education for collegial support and debriefing (3).

This authentic communal affordance dynamics during my university years described above has effected on my work for figuring out and explicating the affordance theory, and it is visible in my licentiate thesis as a referential explication of the contents of ecological psychology and rather conciliatory application of the affordance theory to didactics and school education. That said, my thesis still includes many prominent unfolding to work on, and I will continue this job when I start to re-read the five chapters of my licentiate thesis.

Kirjoittamisen kirjo/ A Spectrum of Writing

Kirjoittaminen menetelmällisenä kysymyksenä on yksi autoetnografisen tutkimuksen inspiroiva tekijä. Tarkastelen sitä vielä hieman ennen kuin siirryn (seuraavassa bloggauksessa) tutkimaan tarjoumateorian jäsentymisen henkilökohtaista historiaani.

Jokainen kirjoitettu sana – tämäkin – vaikuttaa. Sanat, kirjoitetut varsinkin, luovat sitä, mitä ja miten jotakin, siis vaikkapa tarjoumateoriaa, katsotaan ja nähdään. Sanoilla tartutaan kiinni, pyöritellään, paljastetaan, peitetään ja jätetään huomiotta. Sanat ja kirjoittaminen ovat myös tutkimuksellisen vallankäytön metodi. Siksi myös itse kirjoittamista täytyy tarkastella kriittisesti – suhteissaan ja pyrkimyksissään.

Autoetnografian (AE) käsikirjassa kirjoittamisen metodisia ulottuvuuksia tarkastellaan useissa erillisissä kirjoituksissa sen lisäksi, että se saa sijansa kaikissa käsikirjan teksteissä. Kirjoittaminen on AE:ta. Ja myös kuvat, performanssit tms. artefaktit, vaikka niiden tuottamiseen metodisena asiana ei suoranaisesti kirjassa  juurikaan kiinnitetä huomiota – ellei sitten kirjoittamisen metodista ekplikointia pidetä myös muihin artefaktointeihin liittyvänä.

Autoetnografinen kirjoittaminen hahmottuu minulle ennen kaikkea kolmenlaisena tutkimuksen tekemisen genrenä: tarinointina, käsitteellistämisenä ja poeettisena muotoiluna. Tarinointi juurtuu henkilökohtaiseen kirjoittamiseen.  Käsitteellistämisessä kirjoittamisella tuotetaan luonnehdintoja, jäsennyksiä ja yleistäviä katsauksia. Poeettisessa muotoilussa kirjoittaminen asettuu taiteellisesti luovaan ja esteettiseen tilaan tarjoten lukijalle intuitiivisia elämyksiä ja havaintoja.

Tarinoivassa (ekspressiivisessä) kirjoittamisessa aiheesta puhutaan henkilökohtaisten kokemusten kautta asian kehkeytymistä kuvaten.  Edellä blogikirjoituksessa tarinointiesimerkki on lause ”Tarjoumateoria lähestyi minua Jyväskylän näkövammaisten koulussa sokeiden autenttista havaintoa etsiessäni …”.  Tarinallisessa kirjoittamisessa käsiteltävää aihetta  tutkitaan  ikään kuin arkisen käyttäytymisen yhteydessä.  Tarina tai tarinointi tekee tutkimustyöstä koskettavan, ihmisen elämään liittyvän samalla tavalla kuin muunkin ihmistoiminnan.  Tarinoivaa kirjoittamista voidaan kuvata myös vapaaksi kirjoittamiseksi, tai arjesta assosioivaksi ja siinä mielessä realistisen havainnoivaksi (joskin epätarkaksi) kirjoittamiseksi. 

Käsitteellistäminen, käsitteellinen kirjoittaminen pyrkii irrottautumaan arjesta ja välittömästi havaittavasta. Siinä tarkastellaan asioita jo metatasolla, ilmiöinä eikä vain erillisinä kohteina, paikkoina tai tapahtumina. Perinteinen akateeminen kirjoittaminen tavoittelee käsitteellistä kirjoittamista, usein jopa legitimoiden ja auktorisoiden sen ainoaksi oikeaksi tieteellisen kirjoittamisen muodoksi. Blogitekstissä  virke ”Kokemuksen primaarisuuden rinnalla AE:ssa toinen tärkeä kulmakivi on tuon kokemuksen – sen synnyn, piirteitten, yhteyksien, vaikutusten jne. pohdinta. Refleksiivisyys kantaa AE:ta.” on esimerkki käsitteellisestä kirjoittamisesta.

Poeettinen muotoilu autoetnografisena tutkivana kirjoittamisena tavoittelee intuitiivista ja esteettistä tutkittavan asian käsittelyä. Poeettinen muotoilu tieteellisenä kirjoittamisena ei avaa kohdettaan suoraan, vaan epäsuorasti esimerkiksi runon tai vertauskuvan avulla.  Poeettinen kirjoittaminen argumentoi herättelemällä ja viettelemällä. Se parhaimmillaan saa aikaan elämyksellisen tunnesuhteen tutkittavaan asiaan. Se ottaa lukijansa empaattisesti affektiiviseen otteeseensa, josta lukija voi itse tarvitessaan rationalisoida aiheen itselleen. Blogini, jossa tämäkin kirjoitus ilmestyy, on nimeltään ”Matkalla”. Sitä voitaneen pitää esimerkkinä poeettisesta muotoilusta. Blogin englanninkielinen versiointi täydentää poeettista esimerkkiä. ”A quest for …” merkitsee matkaa, jopa päättymätöntä sellaista, jossa on paljon avoimia kysymyksiä. Viimeksi sanottu on jo rationalisointi, mutta ”Matkalla – A Quest for …”  voi avautua toisinkin.  Itseäni blogin nimeämiseni joka tapauksessa viettelee.

Tarinointi, käsitteellistäminen ja poeettinen muotoilu autoetnografisen kirjoittamisen genreinä voivat tutkimuskirjoittamisessa eriytyä omiksi jaksoikseen, mutta parhaimmillaan ne läpäisevät yhtenäisen tutkimustekstin. Tarinointi esimerkiksi voi kerrostua käsitteelliseen jäsentämiseen, joka taas voi olla avaus houkuttelevaan ja inspiroivaan poeettisen muotoiluun.  Kaikki kolme kirjoittamisgenreä voivat olla läsnä yhdessä virkkeessä ja kirjoituksessa.

Tieteellinen autoetnografinen kirjoittaminen on tietoinen tai tiedostamaton valinta. Metodisesti myös sitä täytyy refleksiivisesti arvioida.  Milloin ja miksi kirjoittaa tarinallisesti? Voisiko toinen kirjoitusgenre olla tutkimuksellisesti olla parempi valinta.  Milloin on käsitteellistämisen paikka? Miten käsitteellistämisellä ehkä yritetään peittää tai häivyttää jotakin?  Syntyykö poeettinen muotoilu luontevasti käsiteltävästä asiasta?  Kertooko se epäsuorasti sellaista, jolla avataan polku käsiteltävän aiheen elämykselliseen ymmärtämiseen? Vai onko poeettinen muotoilu  vain ”runollista brassailua”, jolla tutkija signaloi (itsestään) jotain muuta kuin tieteellisen tutkimuksen kannalta relevanttia?

Kirjoittaminen on siis metodi. Yritän refleksiivisesti katsoa myös tulevia omia tutkimustekstejäni. Siis autoetnografisesti.

The Handbook of Autoethnography sees scientific autoethnographic writing as a method chosen consciously or subconsciously. My interpretation about autoethnographic writing genres based on the mentioned handbook  goes that autoethnographic writing includes narration or narrative writing, conceptualizing or conceptual writing and poetic designing or texting.

The narrative writing focuses on personal experiences, and it roots itself more or less in everyday (like) behaviours. For instance I could write that ”the affordance theory approached me in the school of visually impaired children in Jyväskylä when I tried to get a touch with the authentic perception of blind people.” The narrative writing may also be called free writing in a sense that it gets its energy from rather ordinary perceptual associations though still speaking  about research affairs. The conceptual writing examines things on a more meta level.  Traditional academic writing aims at conceptualizing, and often keeps it even the only correct scientific writing mode.

The poetic texting has an intuitive and aesthetic quality. As a scientific text it does not right off speak about its contents, but indirectly e.g by poems or metaphors. The poetic design argues by awakening and seduction, and it aims to achieve an impressive and emotional relationship with a research topic.

The narrative, conceptual and poetic  writing can show up in autoethnographic reasearch in separate text periods, but at best they overlap each other and exist even in a same set of sentences. Because the autoethnographic writing is a methodical choice it also belongs to a sphere of reflexive activity: when and how to use  different writing genres, when are they used to cover  something not-wanted to be seen, or when the writing style is only a question of writer´s self branding, not a real research issue etc. ?