Puoli viikkoa intensiivistä

Viime viikolla oli ensimmäinen tämän opintovuoden opettajaopintoihin kuuluva intensiiviviikko. Täyttä työtä, mutta niin merkillisen täyttävää ja antavaa aikaa. En rupea tässä toistamaan sitä minkä jo toiset  ovat sanoneet myös minun suuhuni sopivasti, eli  opiskelijat carlitos, puurtaja ja emmaope ja kollegani heli. Alan olla entistä vakuuttuneempi, että “otvomallimme”,  sisältö (annettu aineisto, linkit, etsittävä sisältö) – sisällön sulattelu intensiivissä – sisällön soveltaminen valinnaistehtävissä (jokaisen omaan tilanteeseen liittyen),  on vaikuttava verkko-opetus/opiskelu/oppimismalli. Haaste keskusteluun – täsmennän kysyttäessä!

Kuvataiteesta?

Huomaan, että tuossa kategoroinnissa pistin aikoinaan  tähän blogiin kuvataiteen ja musiikin omaksi luokitteluksensa.  Tähän mennessä ne ovat jääneet kuitenkin ihan vaille näkyvyyttä.  Ehkä tuo kuvataide  on nyt syksyn /talven tekeytyessä taustalla, ja musiikkikin – en ole ehtinyt olemaan sen kanssa. Mulla on lakkarissa kuunneltavana George Crumbia – mun lempparisäveltäjää –  ja sanon siitä  jotain, kun olen pystynyt asettumaan.

Kuvataiteesta sen verran, että ympäristötaide tai jokin sellainen puhuttelee, ja sitä teen hengenpitimikseni  itsekin. Omien juttujen joitakin kuvia löytyy IhaNovan kuvagalleriasta .  Ja  oikeita taiteilijoita tältä alueelta ovat Richard Long , Andy Goldsworthy ja David Nash (nää nyt tuli mieleen, onhan niitä muitakin). Olis mukava kuulla/nähdä lisää ja erilaisia. Kerrotko sinä?  Ja nää kaikki ovat koko ajan tekemässä sun ja mun opettajuutta – ja sitten ties vaikka mitä 🙂 .

“Veden muisti” on …

… Mirkka Rekolan tuorein runoteos.  Rekolan sormiliitoksinen kieli ja siitä syntyvät  kuvat jaksavat aina viehättää. Mieli lähtee riemukkaaseen lentoon, esimerkiksi:

Kaikki maailman pellot, vainiot

        säilyvät ikiroudassa,

me vain katoamme, ja lumi laulaa.

Pakkanen piirtää höyhenenkevyesti linnun.

Tässä kokoelmassa (Vesi on maailman muisti) aiheet ovat enemmänkin lumesta ja jäästä kuin virtaavasta vedestä. Onko veden muisti kiteessä, kiteytymisessä?

Minulle henkilökohtaisesti Veden muisti lupaa, että juuri nyt edessämme olevan talven takana on kevät, kesä. Ja talven kauneus takaa sen.  Tästä vielä pari näytettä.

Kun talvi tuntuu elämänpituiselta,

       kun se on ystävä, johon voi luottaa,

kun se tuntuu elämänpituiselta,

                       ja sen jää

alkaa tästä tunteesta rakoilla.

 ***

Tässä sateessa päiväsi

ovat leutoja, puut muistuttavat

juuriaan, unesi nukkuvat sinussa,

harakka vain

pitää pyrstönsä suorana.

Yön musta pinta jäätyy vielä.

Talvi on jo niin ohut,

se ei enää kestä.

Kuraattoriopettaja

Jo vuosikausia olen ajatellut, että opettajan keskeisin tehtävä on oppimisympäristön mahdollistaminen.  Siis luoda ja pistää esille sellaista, jossa oppijat sitten voivat oppia ja myös edetä johonkin etenpäin, uuteen, erilaiseen. Siemensin Curatorial teaching lähestyy upeasti samaa (ja ehkä enemmänkin). Hän kirjoittaa, että

“Verkoston huolitsijan ja kuraattorin yhdistelmämalli muodostaa perustan sille, mitä koulutuksen ja sivistämisen pitäisi olla. Asiantuntija (kuraattori, niin kuin museon kuraattori) on olemassa niissä artefakteissa, jotka on pantu esille, resursseissa, jotka tarjoillaan luokissa ym., käsitteissä, joista keskustellaan. Mutta hän on niiden näkymien takana, joissa tulkitaan, suunnataan, provosoidaan, ja jep, jopa ohjataan. Kuraattoriopettaja tunnistaa oppijoiden autonomisuuden ymmärtäen kuitenkin  sen turhautumisen, mikä syntyy kun tutkia tuntemattomia alueita – asioita ja aiheita –  ilman karttaa.  Kuraattori on asiantuntijaoppija.  Tietoa jakamatta hän luo tiloja, joissa tietoa voidaan luoda, tutkia ja yhdistää.  Samaan aikaan kun kuraattori ymmärtää oman kenttänsä tosi hyvin, hän ei kiinnity perinteisiin/vanhoihin luokkaopettajakeskeisiin valtarakenteisiin.  Kuraattori tasapainottaa yksilöllisten oppijoiden vapauden  (löytää) ja (tarjolla olevan) ajatusrikkaan tulkinnan tutkittavana olevasta aiheesta.   Samalla kun oppijat ovat vapaita tutkimaan ja löytämään, he kohtaavat näytteitä, käsitteitä ja artefakteja, jotka edustavat jotakin opin/tiedonalaa. Heidän vapautensa tutkia on rajoittamaton.  Mutta kun he “kiehtoutuvat” asiasisältöön,  alan ydinkäsitteet reflektoituvat läpinäkyvästi opettajan kuraattoritoiminnoissa.”

Portobellon noita

Olen aiemmin lukenut pari Coelhon kirjaa (Alkemisti ja Zahir). Ne ovat olleet houkuttelevan helposti (yksinkertaisen luettavasti?) kirjoitettuja ja teemoiltaan haastavia. Niissä on kuitenkin tökkinyt jotenkin liian suoraviivainen ja näkyvä opetus henkisestä kasvusta tms.

Portobellon noita (Pn) on paljolti samanlainen, vaikka  tuntuu kyllä siltä, että henkinen tms. opastus näyttäytyy Pnssä ristiriitaisempana kuin em. kahdessa aiemmassa teoksessa.  Ehkä ristiriitaisuus tulee siitä, että Pnssä kasvua ja kehitystä ja yhteyttä johonkin henkiseen katsellaan naisen (naiseuden) ja äidin (äitiyden) kautta?

Pnnän varsinainen anti oli kuitenkin se, että se herätti miettimään henkisen kasvun (tavoittelun) ja raadollisen (heikon) keskeneräisyyden suhdetta. Ja oikeastaan sitä, että ne molemmat ovat aina läsnä meissä ihmisissä, välttämättä.  Henkinen kasvu on, joo, hieno ja tavoiteltava asia, mutta jos siihen jää jumiin, niin “se menee päähän”. Keskeneräisyys ja heikkous ovat totta, mutta “niin armollisesti” olemassa olevia.  Onko niin, että henkinen kasvukin syntyy vain tyytyessään (armollisesti) siihen, mikä on, että arkipäiväinen, veltto ihmisyys on ainut ponnin johonkin suurenpaan, kauniinpaan. kestävämpään? Täytyy osata tavoitella tavoittelematta, tyytyä tyytymättä, olla olematta?

Jokamies …

… everyman on Philip Rothin tuorein (suomennettu) romaani.  Vaikka en ehkä haluaisi tunnustaa, mutta kuitenkin sen aihe koskettaa: kuoleman kohtaaminen, vanheneminen, sairastaminen (sairastuminen), menneen elämän katsominen jne.   Ja se kaikki ilman paatosta, vähäeleisesti, arkisesti ja samalla kauniisti, ammattitaidolla.  Ja kaulavaltimon reistailukin osuu niin yksiin itseni kanssa. Moni kohta tekstissä jää soimaan, kuten “Ihminen kestää mitä vain, jopa luottamuksen pettämisen, jos se vain myönnetään. Silloin ihmisistä tulee elämänkumppaneita toisella tavalla, mutta on edelleen mahdollista pysyä kumppaneina. Mutta valehtelu – valehtelu on halpamaista, halveksittavaa toisin ihmisen hallitsemista. Siinä katsotaan sivusta, kun toinen toimii puutteellisen tiedon pohjalta – toisin sanoen nöyryyttää itsensä. Valehtelu on niin arkipäiväistä, ja kuitenkin, jos olet se,  jolle valehdellaan, se on todella hämmästyttävä asia. Ihmiset, joita te valehtelijat petätte, sietävät yhä enemmän loukkauksia, kunnes te alatte oikeastaan väistämättä pitää heitä vähempiarvoisina, eikö niin? Olen varma, että niin etevät ja sitkeät ja katalat valehtelijat kuin sinä saavutatte pisteen, jossa tuntuu että ihminen, jolle valehdellaan, on se jossa on jotain pahasti vialla, ette te.”

IT-päivät

osallistuin ke-to tällä viikolla valtakunnallisille korkeakoulujen IT-päiville. Ohjelma ja myöhemmin myös aineistoja sivulla http://www.jyu.fi/erillis/thk/it2007 . Tässä lyhyesti itselleni päällimmmäiseksi jäänyt

– tietohallinnon luonteesta taitetaan peistä ulottuvuudella keskitetty-hajautettu. Sanotaan, että ei ole jokotai vaan sekäettä. Puhutaan yhteistyöstä, mutta myönnetään että ei toimi yliopistojen välillä, eikä ammattikorkeakoulujen välillä. Eikä yliopistojen ja ammattkorkeakoulujen välillä. Mutta (jälleen kerran) yritettiin saada yhteistyötä toteutumaan käytännössä – aika näyttää.

– Yritysesimerkissä MetsoPaper nähtiin, miten homma hoidetaan keskitetysti.

– Ubiikki yhteiskunta tulee: digitaalisuus on meissä ihmisissä ja ympärisöissämme ja ne “keskustelevat huomaamattomasti” keskenään. Sitten itse asia – Digital convergence in ubiguitous phase – meni vähän mun hilseen yli,

– Ubiguitous Computing Cluster, jokapaikan tietotekniikan klusteri hakee vetovoimaisia innovaatioympäristöjä suomeen – erityisesti person-to-person ja machine-to-machine tekniikoilla.

– tiedonhakuesityksessä oli jo sitten kiinnostavaa: ei vain sanahakuja, vaan hakija pääsee yhä paremmin navigoiden tarkentamaan ja samalla pienentämään fokusmassaa. Kiinnostava esimerkki: ks. http://scirus.com/

– semantic and agent technologies … ymmärsin että human-to-human technologies liittyvät web 2.0:aan, machine-to-machine techologies liittyvät “thingseihin” ja software-to-software technologies liittyvät semanttiseen webiin. No joo…

– paras anti tuli verkkoyhteisöesiyksestä: yrityksille verkkoyhteisöt alkavat olla välttämättömiä, sillä innovaatiot ovat niin kompleksisia, että niihin tarvitaan jatkuva yrityksen, sen partnereiden ja asiakkaiden vuorovaikutus, ja verkkoyhteisöissä se onnistuu. Esimerkkejä

www.forestclusterportal.fi (on vielä rakennusvaiheessa, mutta tavoitteena saada hyväksi ja toimivaksi verkkoyhteisöksi)

http://www.innocentive.com/

http://openwetware.org/wiki/Main_Page (on esittäjän mielestä yksi aktiivisimmista ja toimivimmista verkkoyhteisöistä maailmassa)

Tämä verkkoyhteisöjuttu jäi kyllä mietityttämään: kun opekorkeitten virtuaaliyhteistyötä TUKEA ja muiden vastaavissa hankkeissa tuumataan, niin olisiko opettajien, opettajaopiskelijoiden ja oppilaitosten (organisaatioden, yritysten) verkkoyhteisö se tulevaisuuden juttu. Siellä voisi informaalisti(?) osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen kautta saada aineksia vaikkapa ammatillisen opettajan pedagogiseen pätevoitymiseen