Keskisuomalaisessa ollut muistokirjoitus tutustutti minut Esko Raentoon, seutukuntani kirjailijaan. Luin hänen teoksensa Vapaus.  Surullinen ja vähän ahdistavakin, mielestäni. Vanhemmat, siis isä ja äiti ovat jotenkin toistensa välillä, ja lapsi, poika seuraa ja yrittää liittyä tuohon väliin. Isän ratkaisu on lähteä ja tulla takaisin; mutta aina väliin, ei kohti, kohdalleen.

Ihmettelin tuota nimeä vapaus, kun jotenkin koko kirjassa ei ollut vapautta oikeastaan lainkaan, vaan paremminkin pakkoja, jotka pitävät kiinni, ja joita pitää paeta.  Tulikin mieleen, että jospa teoksen nimi kuvaakin sitä, mitä ei ole, ja jota kuitenkin kaivataan.  Ja, että onko niin, että vapaus voi syntyä vain liittymisestä ja sitoutumisesta (toisiin)?  Liittymisessä, jossa on tilaa olla (oma itsensä); sitoutumisessa, jossa vastuu valtautuu vapaudeksi?

Aloitin myös Raennon viimeiseksi jäänyttä kirjaa Yksinäisyys. Se on kiehtovan proosarunollista, mutta kuitenkaan se ei nyt jaksanut imeä – ehkä myöhemmin.