Olen edelleen hakemassa ja opiskelemassa  tutkimusmatkani metodia. En siis vieläkään koskettele esille kumpuavia sisältöjä matkoista ja matkakohteista (tarjouma, tunteet, jne.). Tämän bloggauksen kysymys on: miten autoetnografinen menetelmä asettuu tälle julki panemalleni matkalle? Vastatakseni kysymykseen tiivistän ymmärrykseni autoetnografisesta metodista oheiseksi kuvioksi -> autoetnografia_kuvio

Kokemus on autoetnografian (AE) keskiössä. Mutta ei yksilöllinen kokemus sellaisenaan, vaan aina suhteessa tai yhteyksissä toiseen tai toisiin.Kokemuksen kautta tutkiminen on AE
:ssa aina kokemuksen tarkastelua toiseuden myötä.

Jos ajattelen esille nostamiani omia retkiäni (ks. edelliset bloggaukset), niin kokemus toiseudessa toteutuu tietysti suhteessa toisiin ihmisiin. Heitä ovat esimerkiksi tutkimus- ja kehittämiskollegat, ohjaus- tai fasilitointiryhmien osallistujat, yrittäjäkollegat ja -yhteistyökumpanit sekä yritystoimintani asiakkaat. Heihin kuuluvat myös työtoverit eri työyhteisöissä. Toiseuttani voidaan ymmärtää myös laajemmin kuin vuorovaikutuskumppaneitteni kautta. Siihen kuuluvat työyhteisöt, joissa olen työskennellyt ja verkostot, joihin olen kuulunut eri ajanjaksoissa Ja tietysti toiseus saa väriään myös elämäni yhteiskunnallisista ympäristöistä ja niiden muutoksista. Toiseussuhde muodostuu myös artefakteista, joita ovat kirjoittamani artikkelit ja tekstit (tutkimusmatkallani niitä on noin 20), sekä monet tekemäni piirrokset, maalaukset, veistokset, esitysgrafiikat, videot, valokuvat ja äänitykset.

Kun teen AE-tutkimusta, nämä kaikki toiset rakentavat kokemustani. Edellä mainittujen lisäksi toiseuteen kuulun myös minä itse siinä mielessä, että olen AE-työskentelyssä jatkuvasti resiprookkisessa suhteessa nykyminäni ja aikaisempien minieni ja jollakin tavalla myös tulevan minäni/tulevien minieni kanssa.

AE-kokemukseni syntyy minäni (tai itseni; en tässä pohdi minän ja itsen erilaisuutta, I, me, self erotteluja) ja toisten vastavuoroisessa kokonaisuudessa.  Kokemuksen primaarisuuden rinnalla AE:ssa toinen tärkeä kulmakivi on  tuon kokemuksen – sen synnyn, piirteitten (kognitiivisten, emotionaalisten, intentionaalisten), yhteyksien, vaikutusten jne. pohdinta. Refleksiivisyys kantaa AE:ta. Se liittyy toiseustyöskentelyn lisäksi haavoittuvuuden eksplisiittiseen tutkailuun (omat ja toisten mahdolliset haavoittuvuudet ja niiden vaikutukset, kun kokemuspohjaisia asioita otetaan esille), kaikenlaisen vastavuoroisuuden viljelyn kysymyksiin (miten esimerkiksi voi vahvistaa vastavuoroisuutta kokemustensa hahmottamisessa) sekä tuottamiseen, ennen kaikkea kirjoittamiseen, mutta myös muiden artefaktien tekemiseen tutkimusprosessissa.

Refleksiotyöskentely jakaantuu kahtia. Ensinnäkin sitä on kokemuksen kuvaileva ja tulkitseva pohdinta. Sitä kutsutaan evokatiiviseksi AE:ksi, joka tutkijan oman kokemuksen tarkastelun kautta tuo esille suhteellisen selkeitä ja myös monimutkaisia asioita ja ilmiöitä. Toiseksi, refleksiotyöskentely voi olla kokemukseen liittyvän aineiston, datan (muistiinpanot, kirjoitukset, kuvat, nauhoitukset jne.) analysointia. Sitä kutsutaan analyyttiseksi AE:ksi.  Evokatiivisessa AE:ssa on olennaista vahva sitoutuminen kokemuksen keräämiseen ja tuottamiseen (omalla kohdallani erityisesti tuottamieni artefaktien ennakkoluulottomaan läpikäymiseen), suhteissa tapahtuvaan työskentelyyn (esimerkiksi tämä blogikirjoittelu ja siihen toivottavasti liittyvä julkinen keskustelu), huomiota herättävä representointi (esimerkiksi tahdikkaan provosoiva ja samalla keskeneräinen kirjoitusten ja kuvien tekeminen) sekä liikkeessä oleminen ja muutos (esimerkiksi tässä blogissani ”tutkimusmatkani” värittyy tai suuntautuu uusissa bloggauksissa jotenkin eri tavalla kuin aiemmissa).

Analyyttinen AE tuottaa käsitteitä, luokitteluja, jäsennyksiä tms. Sekä niiden pohjalta ehdotuksia johtopäätöksiksi.  Yhdessä evokatiivinen ja analyyttinen AE kietoutuvat  yhteen kirjoittamisen ja muun artefaktointityön kautta tutkimuksen tuloksiksi, jotka sitten ovat aineksia uusille refleksioille. Edellinen bloggaukseni, jossa aloitin ”autoetnografian opiskelun” tavallaan on esimerkki evokatiivisesta AE:sta ja tämä nyt kirjoittamani analyyttisesta AE:sta. Nyt ainakin tuntuu siltä!

I continue autoethnography (AE) studies for my data (writings etc.) examinations. This time it is more analytic (generating concepts etc.) AE than the earlier post, which was an example of a more evocative (descriptions of experiences) AE.  I made a figure (see autoetnografia_kuvio) for abstracting what I have learned about AE experience and reflexivity.  In the context of  my investigation journey the others (term) constituting my self refers to different kinds of colleagues, work mates, customers, group work attendants etc.  Also collective subjects like my work communities, cooperation networks and a surrounding society belong to the constitution  of my self as a living and experiencing person.

The data I have produced during my working decades (i.e. articles etc. artifacts) is the otherness factor of mine as well. And finally, I myself, my self, is the other for me in a sense that my present being takes shape via and by my past experiences, and also through my emerging personal future.

The (AE) experience getting real in responsiveness with others is a basis for the AE method. An activity, which then (simultaneously) follows experiences as  a concrete research turn, is reflexivity.  Besides reflexing my more or less targeted experiences the reflexivity is or should be focused to a vulnerability of me as a reseacher and my fellow people belonging to the AE process, cultivation of reciprocity (how AE is implemented in mutual and multilateral interactions), and to actual writing and other artifacting doings (how do they become composed and what kind of consequences they might have for AE working). At best this interplay of evocative and analytic AE brings sensible conclusions and outcomes for understanding the study phenomenon at hand.

Aloitin työstää Handbook of Autoethnography kirjaa. Sen mukaan”minun kokemukseni” on autoetnografian keskiössä – tietysti sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissään. Tai toisin sanoen, autoetnografian ydin on itsen/minun ja toisen/toisten vastavuoroisuudessa. Yksi autoetnografian työtapa on haastatella itseään eli menneitten muistojen ja kokemusten kysely tästä hetkestä käsin, myös piirrosten ja muiden taidejuttujen katselu ja mieleen palauttaminen voi liittyä siihen. Tai vaikkapa omien kirjoitustensa ”haastattelu”. Tää autoetnografia on niin mun juttu -kokemus nousee todella vahvasti esiin autoetnografisesta metodista lukiessani. Kirja sanoo tämän esimerkiksi näin (s. 57). ”… this genre, where Self and and Other(s) interact, relate and dance together in ways that challenge the received wisdom of more traditional social science.”

Tämä blogi eli matka itseeni ja kirjoittamaani sekä niistä toisin avautuvaan voi siis olla myös kommentti olemassa olevaan tutkimukseen ja vallitseviin kulttuurisiin käytäntöihin – jos vain osaan tehdä kunnollista autoetnografiaa. Seuraavassa tarkastelen matkakohteitani (tarjoumateoriaa, inhimillistä ammattitaitoa, verkkokäyttäytymistä, samanaikaisuutta ja kaunista) niiden synnyn yhteyksissä.

Tarjoumateoria lähestyi minua Jyväskylän näkövammaisten koulussa (1981-1986) sokeiden autenttista havaintoa etsiessäni. James J. Gibson artikkelillaan Observations on active touch toi tarjouman (affordance) minulle selitykseksi siitä, miten ihmisinä olemme olemassa ja toimimme minän/itsen ja toisen (toisten) ykseydessä.  Gibsonilla tämä toteutuu organismin ja ympäristön resiprokiassa.

Kuitenkin yliopisto-opettajuus (1986-1992) varsinaisesti liitti minut tarjoumateoriaan. Gibsonilainen ekologinen psykologia  ei ollut (eikä ole vieläkään) psykologian akateemista valtavirtaa, ja osittain myös se puhutteli minua: olen mielestäni ollut aina kriittinen suhteessa vallassa oleviin näkemyksiin ja suuntauksiin. Yliopistossa tarjoumateoriaan perehtyminen tapahtui lisensiaatintutkimuksessani.  Sen tekeminen tapahtui toisaalta ikätovereiden vertaiskollegiaalisen tuen ja vallitsevien akateemisten diskurssien jännitteessä.  Tarjoumateorialla asetuin toisaalta ”oman tiedeidentiteettini” työstämiseen, toisaalta oman itsenäisen henkilöni tai ihmiseni vahvistamiseen. Tarjoumateoria tuli tavallaan minuksi tai minä tarjoumateoriaksi. Määrityin kamppailussa itseni ja sosiaalisen ympäristöni vastavuoroisuudessa. Tarjoumateorian matkassa  olin subjekti ja objekti samanaikaisesti.

Inhimillinen ammattitaito – matkani toinen seikkailu – sai alkunsa Sosiaalipedagogisessa keskuksessa, jossa toimin kouluttajana 1992-1996.  Inhimillinen viittaa tunteisiin, joiden merkitys nähtiin tärkeäksi työnohjaustyössä ja kasvuryhmien kanssa toimittaessa. Tämä ”tunnetyö” myös vei minua vähitellen pois  ko. keskuksesta. Omat näkemykseni tunteista kiteytyivät termeissä tunnetietoisuus, tunneosaaminen ja tunnevastuullisuus, ja myös oman yritykseni, IhaNova oy:n (1996 alkaen) perustaksi. Ammattitaito taas kytkeytyi opetushallituksen Työelämän tutkinnot yksikön rahoittamiin hankkeisiin, joihin koulutusyrittäjänä osallistuin. Niissä ammattitaidolle haettiin tunnesisältöjä.

Inhimillisen ammattitaidon kehittämisprosessissa  jatkoin kasvuani itsenäiseksi ja se huipentui yrittäjäksi ryhtymisessä. Tarjoumateoriaan tämä tunteitten eksplikointi liittyi siten, että tunteitten muotoutuminen nähtiin tapahtuvan sosiaalisessa kanssakäymisessä (konkreettisesti tunteita tutkittiin 7-10 hengen, noin vuoden yhtäjaksoisesti työskennelleissä ryhmissä).  Tunteitten sosiaalisuuden (minän ja toisten vuorovaikutuksessa) ymmärsin implisiittisesti tarjoumateorian mukaisesti, vaikka sitä en sanonut ääneen inhimillisen ammattitaidon hankkeissa.

Kolmas matka liittyy verkkokäyttäytymiseen. Aloitin sen yrittäjänä, ja sen sosiaalinen konteksti oli European Virtual Enterprise Network (event) ESR-hanke Jyväskylän yliopistossa 1990-luvun loppupuolella. Verkostoporukka oli innokas kehittymään uudessa verkkotodellisuudessa.  Minä tulin mukaan arastellen ja juuri voimakkaasti tunneteemaa liveryhmissä työstäneenä karsastin internetiä tunneympäristönä. Jopa väitin, ettei verkossa ole tunteita.  Hankkeen myötä suhtautumiseni verkkoon ja verkkotunteisiin muuttui. 

Verkossa ei ole tunteita ennakkoluulo muuttui oivallukseksi, että verkossa on paljon tunteita, mutta niitä ei koeta samassa jaetussa fyysis-sosiaalisessa tilassa.  Oivalluksen ydin kiteytyy siihen, että verkossa – on se sitten tekstillistä eriaikaista kanssakäymistä tai vaikkapa nykyajan ”Zoomailua” kasvokkain reaaliaikaisesti – reagoidaan aina omiin tunteisiin, vaikka se saattaa tuntua siltä, että toisten tunteet siinä vaikuttavat. Verkkotunteissa on kyse minun omista tunnereaktioistani itseni kanssa, vaikka virittäjänä olisi ollut jonkun toisen ”vihapuhetwiitti”. Tämä tekee verkkokanssakäymisestä perustavasti erilaisen verrattuna livekanssakäymiseen. Vuonna 2000 verkkokanssakäymistä tutkiessani puhuin myös yksin yhdessä sosiaalisuudesta (vrt. livesosiaalisuus on yhdessä-yhdessä -sosiaalisuutta) jo kymmenen vuotta aiemmin kuin Sherry Turklen Alone Together verkkotodellisuutta hahmottava kirja ilmestyi.

Tämä verkkokäyttäytymismatka jatkuu edelleen, mutta se alkoi ensimmäisenä uutena toimintana itsenäisenä yrittäjänä. Oivallus  verkon emotionaalisesta perusluonteesta oli itsenäistymiseni uusi kulmakivi.  Liittyykö se mitenkään tarjoumateoriaan? Ei ehkä suoraan, mutta pohjavirtana voisi olla se, että verkko mahdollistajana eli tarjoumana vie voimalla representaatiotarjoumiin. Verkkotarjoumat ovat välittyneitä, itsensä kanssa tapahtuvan resiprokian (itse toisena itselle) kautta muotoutuvia. Ehkä?

Verkkotoiminta yrittäjä (verkko-opetuksen opettaminen opettajille verkossa) vei minut osa-aikaiseksi verkkokouluttajaksi Helia ammatilliseen opettajakorkeakouluun vuonna 2002. Lopulta päädyin sinne päätoimiseksi opettajankouluttajaksi (matkakertomukseni neljäs vaihe), josta työstä eläköidyin vuonna 2015.  Opettajakorkeakoulu oli tilaa-antava työyhteisö.  Saatoin reilusti toimia oman pedagogisen näkemykseni mukaisesti – opetussuunnitelman raameissa tietysti. Kollegiaalinen tasavertainen yhteisö luonnollisine yhteisöllisine jännitteineen tavallaan antoi minulle mahdollisuuden jatkaa yrittäjän ja ainutkertaisen persoonan omaa työotetta.

Monet verkkotyöskentelyn kehittämisen hankkeet liittyivät Helia (nykyisin Haaga-Helia) työhön.  Eräs niistä oli Rajattoman oppimisen kehityshanke, jossa pyrittiin murtamaan formaalin ja informaalin oppimisen rajoja ammatillisessa koulutuksessa. Tämä hankkeen kansainvälisessä yhteistyössä tutustuin Minnesotan yliopiston lehtoriin John Moraveciin, joka nykyisin toimii Education Futures yrityksessä. Hänen kanssaan ”rajaton oppiminen” purkautui artikkeliksi lineaarisesta, pisteellisestä, syklisestä ja kerroksellisesta ajasta avoimessa verkko-oppimisessa.  Tämä artikkeli johti yhteistyöhön Michael S. Gallagherin (Hankukin yliopistosta Soulista ja nyttemmin Edinburgin yliopistosta) kanssa samanaikaisuuden pedagogiikasta.  Siinä on kyse kerroksellisuudesta. Aika- ja paikkatekijät sekä sosiaalisen läsnäolon ulottuvuudet ovat olemassa yhtä aikaa kerroksellisesti. Niiden huomioon ottaminen pedagogiikassa tekee siitä monella tavalla samanaikaisen hybridin.

Samanaikaisuuden pedagogiikassa on olennaista moninainen autenttisuus. Tämä hetki toteutuu menneen ja tulevan ykseydessä. Siinä toteutuu gibsonilainen monismi minä maailmassa -kokemuksena.  Samanaikaisuuden pedagogiikan syntyminen on ymmärrykseni mukaan myös dokumentaatio minun itseni vahvistumisesta uniikin autenttisena yksilönä moninaisissa sosiaalisissa suhteissani.

Yhteistyö Gallagherin kanssa kasvoi yhteisiksi kävelyiksi Soulissa, Lontoossa, Helsingissä ja Edinburgissa sekä Etelä-Korean ja Suomen luonnossa. Samanaikaisuuden pedagogiikka suuntautui ja ikään kuin tiivistyi estetiikaksi, esteettiseksi lukutaidoksi ja kauniin kautta toimimiseksi. Tämä on matkani  viideksi jakso. Kauniin aura kasvoi myös henkilökohtaisen vuosikymmenten ITE-taiteilijaharrastuksen myötä. Kauniin kautta olemisessa ja tekemisessä oman näkemykseni mukaan ovat perustavia myötäliike (havainto, empatia) ja luova liike (aktiivinen suuntautuva teko). Niiden vuorovaikutteisessa yhtäaikaisuudessa  konkreettisesti toteutuu ekologisen psykologian subjekti-objekti -resiprokia (ykseys).  Tarjoumateoria puhkeaa kukkaan kauniissa ja kauniin kautta työskentelyssä. Persoonallinen kysymykseni tässä kauniin tilassa on: voinko jo olla täysi kauniin ja ruman vastavuoroisessa prosessissa?

Edellä kuvattu viiden kohteen matkani on henkilökohtaisesti ollut kasvua itsenäisemmäksi niin ihmisenä kuin työntekijäkin. Sen voi nähdä myös vapautumisen prosessina jostakin ja johonkin. Miten tämä vapautumiskokemus purkautuu luonnehtimaan matkan viittä kohdetta tai teemaa (tarjoumateoria jne.) on kysymys myöhemmille refleksiopohdinnoille. Samoin kysymys laajemman yhteiskunnallisen ympäristön (esimerkiksi toistuvat taantumat sekä ilmastokriisi ja luontokato, joihin edellisessä bloggauksessa viittasin) vaikutuksesta matkakohteitteni hahmottamiseen ja edelleen uudelleen- tai toisinnäkemiseen jää vielä avoimeksi, mutta lupaan palata siihen  myöhemmin.

The Handbook of Autoethnography that I am studying says (p.57) ”… this genre [autoethnography], where Self and Other(s) interact, relate and dance together in ways that challenge the received wisdom of more traditional social science.”  This statement really inspires me, especially, when it also means that a focus to researcher´s personal experience even as researcher´s self interviews can be a remarkable source for main research data in autoethnographic study. In the following I make a short review to my personal data (affordance theory, human professionalism, online behavior, pedagogy of simultaneity and working via beauty) collection and formation I try to use while these research and self-examination journeys.

A university’s faculty community (1986-1992) was a space for getting touch with ecological psychology and affordance theory – i.e. the reciprocity of I and other(s). Human competence (or professionalism) explicated by terms of emotion consciousness, knowhow and responsibility made itself  visible in my work counseling and growth groups organized in 1992-1998. The online behavior theme received its daylight when I started to work as an entrepreneur in 1996. This period (1996-2000) brought into sight a realization that in online behavior participants react  to their own personal emotions, and this fundamentally define online meetings distinguishing them from offline encounters, in which emotions  are experienced directly as shared physical-social phenomena. The pedagogy of simultaneity grew up inside a collaboration with research colleagues John Moravec and Michael S. Gallagher starting in the beginning of 2010 decade. Its core is in layered time, place and social presence factors, and they make the pedagogy many ways a simultaneous hybrid. The aesthetic literacy or working via beauty was the next content elaboration to task with Michael. We received contents for it by walking in Seoul, London, Helsinki and Edinburg cities, and in nature of South-Korea and Finland. For me working via beauty especially means activities of aligning movement (perception, empathy) and creative movement (functional act). They make you orientation to a surrounding reality an aesthetic composition, a beauty affair.

The set of journeys from the affordance theory to working through beauty compositions is for me a continuum, in which I elaborate affordance understanding in different contexts. I also can see these five trips as a path to become stronger and more autonomous human being and researcher, and it sure will have (and have had) an impact to my re-reading and interpreting the mentioned data materials I have produced during those journeys. Later I will also try to connect the journey stuff to a broader societal change taken place since 1990 – e.g. economic recessions, climate crisis and biodiversity loss I mentioned in the earlier blog post. 

Olen siis itsetutkimusmatkalla, jonka aikana perkaan aikaisempia kirjoituksiani ja artikkeleitani tavoitellen jotakin uutta.

Havainnointi ja tutkiminen itsensä ja tuotostensa kautta on metodinen valinta ja ote. Ja samanaikaisesti, kun luen itseäni – konkreettisesti ja kuvaannollisesti, paneudun autoetnografiaan tutkimusmenetelmänä, ja pyrin hyödyntämään ja toteuttamaan sitä tällä itsetutkimusmatkalla.  Sain tänään postista Handbook of Autoethnography kirjan. Näinä päivinä alan työstää sitä ja palaan tässä blogissa autoetnografian opiskeluuni ja oppimaani myöhemmin.

Oma itse tutkimusvälineenä ja metodina liittyy ainakin refleksiivisyyteen. Se ei ole vain pohdintaa, reflektiota, vaan refleksiossa peilataan itsen ja oman työskentelynsä vaikutusta työskentelykohteeseen ja -prosessiin. Kun tutkimusmatka kohdistuu omaan aikaisempaan toimintaan ja sen tuloksiin kyse on tavallaan kaksinkertaisesta refleksiosta: miten historiallinen persoona ja työskentelykonteksti (autenttinen yhteiskunnallis-sosiaalinen tilanne ja spesifi aihe) tekstien tuottamisen yhteydessä ja niiden uudelleen lukemisessa ja analysoinnissa vaikuttavat ymmärryksen kehkeytymiseen ja syntyviin tuloksiin. 

Metodisessa mielessä pitäisi siis saada näkyviin kuva siitä, miten persoonani on muotoutunut 1990-luvun alusta nykypäivään ja miten tämä muotoutuminen on vaikuttanut ja vaikuttaa tuottamiini teksteihin ja niiden uudelleen tutkimiseen. Persoona(ni) on mukana ajassa. Jos aikaa 1990-luvun alusta tähän päivään yrittää tarkastella jollakin”isolla kuvalla”, niin erilaiset yhteiskunnallis-taloudelliset taantumat siivittävät tätä aikaa ollen nyt helmikuussa 2021 siinä tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on tullut ja tulee haastetuksi ilmastokriisiin ja luontokadon tosiasioilla (sisältäen akuutin covid 19 pandemian). Miten tämä tapahtumaketju on ollut ja on mukana tuottamissani ja analysoimissani teksteissä? Tekstieni aiheet liittyvät tarjoumaan, inhimilliseen ammattitaitoon, verkkokäyttäytymiseen, samanaikaisuuden dynamiikkaan ja kauniin eksistenssiin. Myös ne kontekstualisoituvat yhteiskunnallis-sosiaaliseen situaatioonsa ja minuun tekstien tuottamisen ja analysoinnin aikalaisena. Refleksiossa tarkastellaan yllä kuvattuja konkreettisia kysymyksiä. Tässä ne on esitelty refleksioteemoina, mutta itse tutkimusmatkan aikana ne konkretisoituvat tarkemmin – ja voivat saada rinnalleen jotakin tässä mainitsematonta.

So, I´ve started a self-examination journey via my old writings aiming to find something new. This self-examination is a conscious choice, and a methodic take as well. I first begin to study reflexivity differentiated from reflectivity. A reflexive action is focused on how researcher´s person and contexts of working influence to study targets and processes. My writings I will re-read and analyze begin from 1990-decade extending  to present 2021. The reflexive question is how has my person changed while this period, and how has it effected to the writings and analyses of them. The person and personality lives in time. My tentative interpretation is that since the 1990´s to the present time cyclic socio-economic recessions color this period being now in February 2021 in situation where economic growth is challenged by the facts of climate crisis and biodiversity loss  (including covid 19 pandemic). How does this societal horizon effect to my self-examination journey is the second reflexive question. The contents of my re-reading and analysis texts are affordance theory, human competence (emotional knowhow especially), online behavior, pedagogy of simultaneity (layers of time, place and social presence), and working via beauty. They also contextualize themselves to specific environments of appearance of their writing time, and it has its effect on understanding them in their production epoch and when analyzing them.  This is the third reflexive question for the study trip.  The questions mentioned above are part of a studying and learning process of autoethnography, which begins in coming days; i.e. I just received the Handbook of Autoethnography and am eager to start reading it. Comments about my autoethnography studies available  later in this blog.