Kansallisoopperassa 26.3.
Ristiriitainen mieliala, jälkikaiku. Loppua kohti ooppera alkoi viedä, aloin olla mukana, kuulin … kevenin, läpäisin. Kestikö kaksi tuntia ennen kuin pääsin irti arjen kohinoista ja mieleni oli valmis vastaanottamaan ja menemään sisälle? Vai oliko kyse siitä, että kaksi tuntia ooppera ei oikein toiminut, ja sitten lopussa se sai itsestään kiinni?
Koko ajan seurasin vaikuttuneena Maaloufin tekstiä, librettoa. Se on väkevä draama, jossa on sekä yleinen että tilannekohtainen osuva sisältö: selkeys, pimeys, kaksi sydäntä, tunnustus, raivo, kaksintaistelu, Adriana; unet, raiskaus, sodat, äitiys, sovitus, anteeksianto; yksinäisyys, tarve, koskettaminen, ero. Minulle sisältö huipentui kohtaan hänen kuului kuolla, sinun ei kuulunut tappaa.
Adriana Mater avautui minulle oopperana, jossa libreton teksti ja musiikki eivät saavuttaneet toisiaan; lähentelivät kyllä. Olen pitänyt tavattomasti Saariahon sävelkielestä. Mutta Adriana Materista en saanut otetta. Saariaho on puhutellut musiikkinsa lyyrisyydellä, heleydellä ja kirkkaudella, jollakin salaperäisellä virtaavuudella. Ja esimerkiksi ooppera Kaukainen rakkaus ja oratorio Simonen kärsimys olivat teksteinä lyyrisyyteen sopivia.
Mutta Adriana Materin tekstillinen sisältö vaatii mielestäni draamallista musiikkia, ja kaiketi Saariaho on pyrkinyt sitä kirjoittamaan. Mutta mukana on lyyrisyyden muisto, taustaääni, mutta ei vielä draaman kulmikkuutta – joitakin nurkkia kyllä. Onko Saariaho välivaiheessa, onko Adriana Mater välivaihe johonkin?
Loppua kohti musiikki alkaa draamallistua. Tarina ja musiikki koskettuvat. Toki aiemminkin on hienoja musiikillisia kohtauksia, mutta ne jäävät fragmenteiksi. Solistit kuulin ohuina lukuunottamatta bassobaritonia, Tsargoa (Jouni Kokoraa), jossa tunsin sielun täyteyttä.
Onko niin, että oopperassa (elämässä) tarinan ja esityksen ja esittäjien pitää olla synergiassa, jotta nautinto/kohtaavuus täydellistyvät?