Elämmekö puolittaista elämää?

Kirjoituksessa Tietoverkon sielu   hahmottelin ihmisen käyttäytymiseen kytkeytyvän verkon (netin) luonteenpiirteiksi nopeatempoisuuden, pirstaleisuuden, yllätyksellisyyden, etäisyyden, paljastavuuden, vangitsevuuden ja kerroksellisuuden (ks. myös https://peeii.edublogs.org/2022/05/03/tunne-verkko-know-and-feel-the-net/). Tämä luonnostelu on jo yli 20-vuotias. Jos oletetaan, että nuo viestinnälliset ja kanssakäymiseen liittyvät verkkokokemukset ovat edelleen ainakin osittain todellisia verkkoympäristöissä ja että ne muodostavat verkkoyhteisöllisyyttä, niin voiko olla myös niin, että ne ovat siirtyneet yleisiksi ihmisten kanssakäymistä ja kohtaamista – ei vain verkkokanssakäymistä – luonnehtiviksi?

Kokemuksellinen verkko

Nopeatempoisuus verkossa ilmenee mm. siten, että kiiruhdamme viestistä toiseen ja sisällöstä seuraavaan. Samalla kohdatut ihmiset vaihtuvat nopeasti.  Verkossa pysähtyminen onnistuu parhaiten sulkemalla selaimen ja sovellukset. Nykyisin myös usein todetaan, että työn, opiskelun, harrastusten jne. todellisuus on kiireistä ja kohtaamatonta.  Ei ole aikaa pysähtyä. Ja samaan aikaan kaivataan saunailtoja, luontoretkiä, lomamatkoja tms.  Onko koko sosiaalinen todellisuutemme tullut hektiseksi tai ainakin hektisemmäksi mitä se ”ennen” oli. 

Verkon pirstaleisuus, fragmentaarisuus liittyy siihen, että verkossa olevat sisällöt ja ihmisten kohtaamiset pyrkivät hajoamaan.  Niistä ei muodostu kokemuksellisesti pitkäkestoisia, ehyitä kokonaisuuksia. Twitter-viestit ovat ehkä paras esimerkki tästä.  Ja nykyisin jotkut twiittaajat yrittävät toimia tätä vastaan kirjoittamalla viestit 1/n sarjoiksi voidakseen sanoa jotakin kokonaisvaltaista, koko ajatuksensa tai kokemuksensa. Vastaavaa hajoamista tapahtuu myös muissa sosiaalisen median ympäristöissä.

Jos verkkokanssakäymistä luonnehtii fragmentaarisuus, niin onko sen kvaliteetti siirtynyt myös kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja ”sisällön tuotantoon”? Pyrkivätkö ihmisten kohtaamiset hajoamaan erillisiksi osiksi ja sarjoiksi? Kertooko esimerkiksi etätyö myös tästä ilmiöstä ja todistaako sitä halu ”oikeisiin” tapaamisiin työpaikoilla, opiskelussa, livekokouksissa jne.

Yllätyksellisyys verkkovuorovaikutuksessa tarkoittaa sitä, että verrattuna kasvokkaiseen vuorovaikutukseen verkossa tapahtuva keskustelu ja kohtaaminen ovat yllätyksellisempiä ja ennakoimattomampia. Ehkä tämä johtuu siitä, että verkossa on vähemmän non-verbaalisia vihjeitä ”lukea” kanssakäymistä. Kun verkkoviestintä ja -vuorovaikutus lisääntyy koko ajan verkkokanssakäymisen prosessia oletettavasti osataan vähitellen paremmin ennakoida, eikä yllätyksellisyys enää ole niin voimakasta kuin verkon käytön ensi vuosikymmeninä. Toisaalta on kuitenkin mahdollista ajatella, että verkko arkipäiväistyessään on heikentänyt  kasvokkaisen vuorovaikutuksen taitoja, ja sen seurauksena odottamattomat vuorovaikutuskulut ovat tulleet myös kasvokkaisissa tapaamisissa  enemmän vallitseviksi kuin ennen verkkoaikakautta.

Etäisyys verkkokanssakäymisen kokemuksellisena piirteenä viittaa siihen, että tavatessaan verkossa ihmiset eivät ole fyysis-sosiaalisesti läsnä, vaan etäällä – siellä jossain. Tietysti voidaan puhua verkkoläsnäolosta, mutta sekin  taittuu tai sävyttyy fyysis-sosiaalisen etäisyyden läpi.  Ihmisten välinen verkossa tapahtuva vuorovaikutus on lisääntynyt paljon ja voidaankin kysyä, onko etäisyyden kautta rakentunut viestintä ja tekeminen vahvistanut etäisyyslaatua myös kasvokkaisessa kanssakäymisessä.

Paljastavuus verkkokokemuksena liittyy siihen, että verkkovuorovaikutus ei haihdu sosiaalisuuteensa kuten kasvokkainen vuorovaikutus. Kognitiiviset, emotionaaliset ja sosiaaliset kontribuutiot ja responssit jäävät talteen, niitä voidaan tarkastella uudelleen myöhemmin joko teksteinä tai kuva-, video- ja äänitallenteina. Tässä mielessä verkossa ollaan paljaampia kuin kasvokkain. Kun verkon paljastavuus toisaalta tulee tutummaksi ja toisaalta sen vuoksi verkkovuorovaikutuksessa ollaan varovaisempia, onko niiden seurauksena ollut, että tietynlainen sosiaalinen itsensä paljastaminen on tullut arkipäiväisemmäksi kaikessa kanssakäymisessä – ja myös sen vastakohta: sosiaalinen varovaisuus?

Verkon vangitsevuus liittyy tilanteisiin, joissa verkon tapahtumat ja sisällöt imevät mukaansa: linkki johtaa seuraavaan jne. ja viesti uuteen viestiin ja erityisesti reaktioita ja vastauksia omaan ”päivitykseen” on vaan pakko seurata. Onko verkon vangitsevuus laajentunut myös verkon ulkopuoliseen käyttäytymiseen? Jäämmekö myös kasvokkaisiin keskusteluihin ja tekemisiin jumiin helpommin kuin ennen? Nopean intuitiivinen vastaus on, että emme, pikemminkin päinvastoin. Verkon vangitsevuus ohentaa paneutumista live-elämässä.

Kerroksellisuus on verkon seitsemäs kokemuksellinen piirre: ikään kuin monta keskustelua ja toimintafoorumia on samanaikaisesti aktiivisina ja pompimme niissä. Kun verkko nykyisin on osa normaalia päivittäistä elämää, niin voisi olettaa, että verkon kerroksellisuus on liuennut mukaan kaikkeen toimintaan.

Verkkoyhteisöllisyys

Verkon hektisyys voi saada aikaan levottomuutta, pirstaleisuus yhteydettömyyttä, yllätyksellisyys hukassa oloa ja tavoittamattomuutta, etäisyys poissaoloa, paljastavuus esille asettumista tai pidättyvyyttä, vangitsevuus riippuvuutta ja kerroksellisuus kuormittumista. Ovatko nämä nykyisen verkko- ja live-elämän kokonaisuudessa myös vallitsevia kokemuksia? 

Verkkoyhteisöllisyyden vanhoissa pohdinnoissani kuvasin verkkoyhteisöllisyyttä ohueksi ja osittaiseksi. Kokemus kuulumisesta samaan joukkoon on ohutta, se tuntuu hetken todelliselta, mutta voi kadota piankin. Verkkoyhteisöllisyys on osayhteisöllisyyttä ja tässä mielessä osittaista. Toisaalta ollaan mukana useissa ryhmissä ja tapahtumissa (alustoissa) ja liikutaan niissä enemmän tai vähemmän kevyesti ja silmäillen, ja välillä myös joksikin aikaa enemmän itsestään antaen. Tämä ”moniyhteisöllisyys” paitsi toimintana myös suhtautumistapana on kurkistelevaa ja pistäytyvää. Näillä perusteilla verkkoyhteisöllisyyttä voi mielestäni kutsua osayhteisöllisyydeksi.  Verkkoyhteisöllisyys on osittaista, ei ehyttä ja kokonaisvaltaista, ja siksi se myös helposti hajoaa.

Kun taannoin mietin miten verkkoyhteisöllisyyttä voisi vahvistaa, päädyin tietoisesti rakennettuihin verkkotoimijarooleihin. Verkon kokemistendessäjä ymmärtäen toimija tajuaa, että hektisyys tarvitsee rinnalleen ja sisälleen toiminnallista levollisuutta, pirstaleisuus herkkyyttä nähdä palasten ohi ja taakse, yllätyksellisyys intuitiivista oivaltamista, etäisyys koettavaa läsnäoloa, paljastavuus suopeaa välittämistä, vangitsevuus paneutuvaa kiinnostusta ja kerroksellisuus tasapainon hakemista ja löytämistä.

Osittaisena moniyhteisöllisyytenä verkkoyhteisöllisyys on kevyen kuplivaa ja katoavaa, joskin ehkä uudelleen heräävää heräävää jollakin toisella foorumilla.  Tällaisen purskatelevan kevyen yhteisöllisyyden vahvistaminen vaatii, että verkkotoimijat toimivat yhteisöllisyyttä tukevasti. Aikoinaan kehitellyissä verkkotoimijarooleissa tämä toimi siten, että, kun verkkotoimijat pystyivät tuomaan verkkokanssakäymiseen turvallisuutta, jäsentyvyyttä, yhteyksien tajua, läheisyyttä, rakentavaa itseilmaisua, pohtivuutta sekä asioitten ja kontaktien priorisointia.  Näin myös verkkoyhteisöllisyys tuli vahvemmin koettavaksi. Kyse oli tietoisesti tahdotusta toimintaotteesta. Tänä päivänä Twitter-episodien aikaan saama voimakkaasti lisääntynyt osallistuminen Mastodon-ympäristössä saattaa kertoa juuri tällaisesta tahdotusta vastuullisuudesta ja toisten kunnioittamisesta verkkotoiminnassa ja -yhteisöllisyydessä.

2020-luvun yhteisöllisyys

Tässä kirjoituksessa on koko ajan kysytty, voisiko 2000-luvun alun verkkoyhteisöllisyyden kuvaus olla osuva 2020-luvun todellisuudessa, jossa verkko- ja live-elämän samanaikaisuus on ihmisille suhteellisen normaali todellisuus. Muuttaako verkko ihmisten live-elämää kaltaisekseen ja miten live-elämä vaikuttaa verkkokäyttäytymiseen? Millainen on niiden hybridi? Seuraavaksi hahmottelen kuvaa verkko- ja live-elämän kietoutumisesta toisiinsa – ja ehkä uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Verkkoelämää sellaisenaan edellä tarkastellun perusteella luonnehtii ohentuvuus, keveys, osittaisuus, monioleminen sekä syttyvä ja sammuva toimintalogiikka. Se huipentuu todeksi sosiaalisessa mediassa, mutta näkyy myös muussa verkkoelämässä. Live-elämää sellaisenaan, irrallaan verkkoelämästä taas luonnehtii tietynlainen koettu täyteläisyys ja intensiivisyys, kokonaisvaltaisuus ja eheys, jonkin kotipaikan tuntu sekä jatkuvuus. Millainen näiden kombinaatio voisi olla?

Live-elämän näkökulmasta verkkoelämä on liian ”olematon”, ikään kuin se ei olisi todellista elämää. Verkkoelämän näkökulmasta taas live-elämä on liian vaativaa, sitä ei vaan oikein jaksa (ja onneksi voi mennä verkkoon).  Kun verkko ja live ovat olemassa samanaikaisesti, ihmiset liikkuvat liian olematon ja liian vaativa kokemusten vaihtelussa. 

Liian olematon viittaa kokemuksiin, että verkossa ei ole todellisia fyysis-sosiaalisia ihmisiä, vaan heidän tekstillisiä, kuvallisia, äänellisiä ja videollisia representaatioitaan. Kyse on tilanteesta, jossa minä olen toisten kanssa tekemisissä puhelimen, pädin, läppärin tai desktopin tms. välittämän edustuksen kautta. Tämä saa aikaan sen, että verkossa kaikki koetaan itsen läpi, ei jaetun välittömän kokemuksen kautta. Verkossa tavattavat ihmiset on pakko kokea ja tulkita heidän digitaalisten versioidensa kautta.  Vain tämä representatiivinen oma tulkinta on itselle olemassa olevaa. 

Liian vaativaa liittyy kokemukseen, ettei voi olla vain itsensä kanssa. Välittömästi fyysis-sosiaalisesti läsnäolevat toiset on otettava huomioon, ja jos ei ota, sillä on sosiaalisia seurauksia. Se myös merkitsee, että ihminen on kokonaisena täysin näkyvä ja koettavissa – läsnä olemistaan on vaikea feikata eikä kaikkea ilmaisemaansa pysty itse aina ymmärtämään tai tiedostamaan ja sekin haastaa olemista.  Liian vaativa (fyysis-sosiaalinen kanssakäyminen) liittyy myös ainutkertaisuuteen.  Sitä ei voi jälkikäteen tarkastella ja kokea muuten kuin muistikuvissa tai ottamalla asian esille seuraavissa yhteisissä kasvokkaisissa tilanteissa.

Tietysti on myös olemassa ihmisiä, jotka elävät elämänsä enemmän tai vähemmän tyytyväisinä lähes pelkästään verkossa tai livenä. Enemmistö ei kuitenkaan, vaan sen elämä toteutuu tässä jännitteisessä kombossa, jossa jotkut viihtyvätkin hyvin.  Millaista tämä hybridielämä voisi olla?

Liike verkosta liveen ja takaisin saanee aikaan keskittymättömyyttä, tietynlaista pysähtymättöttömyyttä tai rauhattomuutta. Kun molemmat tavallaan vaativat liikaa, se aiheuttaa tyytymättömyyttä, mutta myös kyltymättömyyttä siinä mielessä ettei saa tarpeeksi ja siksi haluaa myös lisää. Hybridielämän tietynlainen samanaikainen kahdessa paikassa olo pitää ihmisen itsessään, individualismissaan pysyäkseen jollakin tavalla koossa tai ehyenä. Tämä merkitsee myös jonkinlaista yksinäisyyttä. Kaksipaikkaisuus tuo mukanaan myös katkoksellisuuden.  Siirtyminen verkkoon katkaisee liven samoin kuin liveen siirtyminen lopettaa verkkotoiminnan.

Mitä yllä kuvattu hybridielämä mahdollistaa eli millaisen tekemisen kehyksen se luo? Jos ajatellaan keskittymättömyyttä, pysähtymättömyyttä ja rauhattomuutta toimintahorisonttina niin siinä vallitsee toisaalta etsintä ja löytämättömyys tai että tavallaan etsintä jatkuu, vaikka jotakin olisi löytynytkin. Niihin liittyy myös tietynlainen vajavaisuus, se, että ei riitä tai ole kelpoinen. Myös keskeneräisyys kuuluu tähän toimintahorisonttiin, joka tietysti voi merkitä oman rajallisuutensa ymmärtämistä ja hyväksymistä, mutta myös sitä, että tekemiset jäävät kesken, niitä ei saada tai saateta loppuun. Edellä kuvattu luo keskeneräisyyden, vajavaisuuden ja etsinnän tekemisen kehyksen.

Esitettyä hybridielämää luonnehtii myös tyytymättömyys ja kyltymättömyys.  Ne luovat tekemisen horisonttia, joka ajavat yliyrittämiseen ja ylitekemiseen, joilla yritetään voittaa tyytymättömyys ja saavuttaa palkitseva tyydytys. Korostunut individualismi sekä yksinäisyys ja toiminnan katkoksellisuus vaikeuttavat yhteisyyttä ja jatkuvuutta luoden tekemisen horisonttia, jota kuvaa yksilönäkökulmista rakentuva fragmentaarinen vääristyneisyys sekä hajanaisuus. 

Kun esitettyjä tekemisen horisontteja, siis sitä, minkä laatuista toimintaa ne mahdollistavat, yrittää hahmottaa yhteisöllisyytenä, voidaan saada näkyviin seuraavia hybridielämän yhteisöllisyyden piirteitä. Hybridiyhteisöllisyys on hakevaa, pinnistelevää ja tavoittamatonta. Hybridiyhteisössä ihmiset tuntevat kuuluvansa toisten yhteyteen siinä, että he jakavat kokemuksen jonkin (jatkuvasta) hakemisesta ja tuossa hakemisen prosessissa täytyy pinnistellä, vaikka lopulta ei tavoitetakaan sitä, mitä ollaan hakemassa. Mutta hakeminen jatkuu.  Hakevan, pinnistelevan ja tavoittamattoman yhteisölaadun sisällä vaikuttavat myös niiden vastakohdat eli löydetty, periksi annettu ja saavutettu. Ne ikäänkuin kirittävät antiteesisyydellään etsimistä, ponnistelua ja etäistä.  Elämää hybridiyhteisössä voisi kuvata motto: pinnistellen soisi löytävänsä tavoittamatonta.

Jos ja kun verkkoelämän vahvistamista on mahdollista tukea tietoisella verkon luontaisia tendenssejä vastustavilla toimilla kuten levollisuutta, läsnäoloa ja kokonaisnäkemystä viljelemällä, niin voisiko verkon ja live hybridielämää parantaa samankaltaisella tietoisella toimintaotteella ja mitä se voisi olla?

Hybridin purkaminen

Seuraava hahmottelu on alustava ja lähinnä keskusteluun kutsuva. Tietoinen elämänhallinta verkon ja liven hybridissä edellyttää  niiden erottamista toisistaan väliaikaisesti. 

Kun hybridielämästä ja -yhteisöllisyydestä on tullut arkipäivää, siinä jaksaminen vaatii rinnalleen sitä, että välillä osaa luopua kokonaan verkosta. Tämä on näkynyt esimerkiksi ihmisten verkkopaastoina. Ja vastaavasti: välillä on suuntauduttava kokonaan  verkkoon ja osattava tietoisesti jättää live-elämä taustalle.  Tavallaan tarvitaan myös livepaastoa, jotta arkinen hybridielämä voisi olla hallitusti ja kuormittamattomasti elettävää.

Täytyisi siis osata pistää välillä verkko pois päältä ja käyttää aikaa omissa lähityöyhteisöissä ja ystäväpiireissä, perheen kanssa sekä osallistua kulttuuritapahtumiin ja luonnossa olemiseen ilman verkkoa. Mutta myös live-elämä on osattava pistää välillä pois päältä ja keskityttävä ”täysillä” etätyöhön tms., pelaamiseen tai muihin verkko-osallistumisiin ja myös someen ainakin sen verran, että tietää, mistä someilussa on kyse.  Kasvava joukko ihmisiä osaa kaiketi jo erottaa verkko- ja live-elämän toisistaan, mutta edellä kuvatun hypoteesin mukaisesti toimiva hybridielämä vaatii sitä vieläkin isommalta joukolta ihmisiä (lähes kaikilta?). Jännittävä paradoksi: hybridi vaatii väliaikaista ja tietoista hybridin purkamista.