Onkohan Saul Bellowin kirjan nimi vitsi? Siinä kaikuu amerikkalaisen menestyksen ja onnen iskulause. Ja itse romaani on taidokas kuvaus epäonnistumisesta, saamattomuudesta, alistumisesta, hyväksikäytöstä jne.

Bellow ei kerro sankaritarinaa, ei edes jokapäiväistä tarinaa, vaan melkeinpä antitarinan, joka kuitenkin on sillä tavalla totta, että päähenkilöiden käytöksestä ja ajattelusta tunnistaa itselleen tutut reagointi- ja toimintatavat.

Kirja päättyy hienoon (pedagogiseenkin) kuvaan, jossa päähenkilö Wilhelm itkee hautajaisissa ruumiin äärrellä itseään ja kohtaloaan, ja muut hautajaisvieraat näkevät se sukulaissuruna: ulkoisen sisäistyminen ja sisäisen ulkoistuminen!