Kirjoittaminen menetelmällisenä kysymyksenä on yksi autoetnografisen tutkimuksen inspiroiva tekijä. Tarkastelen sitä vielä hieman ennen kuin siirryn (seuraavassa bloggauksessa) tutkimaan tarjoumateorian jäsentymisen henkilökohtaista historiaani.

Jokainen kirjoitettu sana – tämäkin – vaikuttaa. Sanat, kirjoitetut varsinkin, luovat sitä, mitä ja miten jotakin, siis vaikkapa tarjoumateoriaa, katsotaan ja nähdään. Sanoilla tartutaan kiinni, pyöritellään, paljastetaan, peitetään ja jätetään huomiotta. Sanat ja kirjoittaminen ovat myös tutkimuksellisen vallankäytön metodi. Siksi myös itse kirjoittamista täytyy tarkastella kriittisesti – suhteissaan ja pyrkimyksissään.

Autoetnografian (AE) käsikirjassa kirjoittamisen metodisia ulottuvuuksia tarkastellaan useissa erillisissä kirjoituksissa sen lisäksi, että se saa sijansa kaikissa käsikirjan teksteissä. Kirjoittaminen on AE:ta. Ja myös kuvat, performanssit tms. artefaktit, vaikka niiden tuottamiseen metodisena asiana ei suoranaisesti kirjassa  juurikaan kiinnitetä huomiota – ellei sitten kirjoittamisen metodista ekplikointia pidetä myös muihin artefaktointeihin liittyvänä.

Autoetnografinen kirjoittaminen hahmottuu minulle ennen kaikkea kolmenlaisena tutkimuksen tekemisen genrenä: tarinointina, käsitteellistämisenä ja poeettisena muotoiluna. Tarinointi juurtuu henkilökohtaiseen kirjoittamiseen.  Käsitteellistämisessä kirjoittamisella tuotetaan luonnehdintoja, jäsennyksiä ja yleistäviä katsauksia. Poeettisessa muotoilussa kirjoittaminen asettuu taiteellisesti luovaan ja esteettiseen tilaan tarjoten lukijalle intuitiivisia elämyksiä ja havaintoja.

Tarinoivassa (ekspressiivisessä) kirjoittamisessa aiheesta puhutaan henkilökohtaisten kokemusten kautta asian kehkeytymistä kuvaten.  Edellä blogikirjoituksessa tarinointiesimerkki on lause ”Tarjoumateoria lähestyi minua Jyväskylän näkövammaisten koulussa sokeiden autenttista havaintoa etsiessäni …”.  Tarinallisessa kirjoittamisessa käsiteltävää aihetta  tutkitaan  ikään kuin arkisen käyttäytymisen yhteydessä.  Tarina tai tarinointi tekee tutkimustyöstä koskettavan, ihmisen elämään liittyvän samalla tavalla kuin muunkin ihmistoiminnan.  Tarinoivaa kirjoittamista voidaan kuvata myös vapaaksi kirjoittamiseksi, tai arjesta assosioivaksi ja siinä mielessä realistisen havainnoivaksi (joskin epätarkaksi) kirjoittamiseksi. 

Käsitteellistäminen, käsitteellinen kirjoittaminen pyrkii irrottautumaan arjesta ja välittömästi havaittavasta. Siinä tarkastellaan asioita jo metatasolla, ilmiöinä eikä vain erillisinä kohteina, paikkoina tai tapahtumina. Perinteinen akateeminen kirjoittaminen tavoittelee käsitteellistä kirjoittamista, usein jopa legitimoiden ja auktorisoiden sen ainoaksi oikeaksi tieteellisen kirjoittamisen muodoksi. Blogitekstissä  virke ”Kokemuksen primaarisuuden rinnalla AE:ssa toinen tärkeä kulmakivi on tuon kokemuksen – sen synnyn, piirteitten, yhteyksien, vaikutusten jne. pohdinta. Refleksiivisyys kantaa AE:ta.” on esimerkki käsitteellisestä kirjoittamisesta.

Poeettinen muotoilu autoetnografisena tutkivana kirjoittamisena tavoittelee intuitiivista ja esteettistä tutkittavan asian käsittelyä. Poeettinen muotoilu tieteellisenä kirjoittamisena ei avaa kohdettaan suoraan, vaan epäsuorasti esimerkiksi runon tai vertauskuvan avulla.  Poeettinen kirjoittaminen argumentoi herättelemällä ja viettelemällä. Se parhaimmillaan saa aikaan elämyksellisen tunnesuhteen tutkittavaan asiaan. Se ottaa lukijansa empaattisesti affektiiviseen otteeseensa, josta lukija voi itse tarvitessaan rationalisoida aiheen itselleen. Blogini, jossa tämäkin kirjoitus ilmestyy, on nimeltään ”Matkalla”. Sitä voitaneen pitää esimerkkinä poeettisesta muotoilusta. Blogin englanninkielinen versiointi täydentää poeettista esimerkkiä. ”A quest for …” merkitsee matkaa, jopa päättymätöntä sellaista, jossa on paljon avoimia kysymyksiä. Viimeksi sanottu on jo rationalisointi, mutta ”Matkalla – A Quest for …”  voi avautua toisinkin.  Itseäni blogin nimeämiseni joka tapauksessa viettelee.

Tarinointi, käsitteellistäminen ja poeettinen muotoilu autoetnografisen kirjoittamisen genreinä voivat tutkimuskirjoittamisessa eriytyä omiksi jaksoikseen, mutta parhaimmillaan ne läpäisevät yhtenäisen tutkimustekstin. Tarinointi esimerkiksi voi kerrostua käsitteelliseen jäsentämiseen, joka taas voi olla avaus houkuttelevaan ja inspiroivaan poeettisen muotoiluun.  Kaikki kolme kirjoittamisgenreä voivat olla läsnä yhdessä virkkeessä ja kirjoituksessa.

Tieteellinen autoetnografinen kirjoittaminen on tietoinen tai tiedostamaton valinta. Metodisesti myös sitä täytyy refleksiivisesti arvioida.  Milloin ja miksi kirjoittaa tarinallisesti? Voisiko toinen kirjoitusgenre olla tutkimuksellisesti olla parempi valinta.  Milloin on käsitteellistämisen paikka? Miten käsitteellistämisellä ehkä yritetään peittää tai häivyttää jotakin?  Syntyykö poeettinen muotoilu luontevasti käsiteltävästä asiasta?  Kertooko se epäsuorasti sellaista, jolla avataan polku käsiteltävän aiheen elämykselliseen ymmärtämiseen? Vai onko poeettinen muotoilu  vain ”runollista brassailua”, jolla tutkija signaloi (itsestään) jotain muuta kuin tieteellisen tutkimuksen kannalta relevanttia?

Kirjoittaminen on siis metodi. Yritän refleksiivisesti katsoa myös tulevia omia tutkimustekstejäni. Siis autoetnografisesti.

The Handbook of Autoethnography sees scientific autoethnographic writing as a method chosen consciously or subconsciously. My interpretation about autoethnographic writing genres based on the mentioned handbook  goes that autoethnographic writing includes narration or narrative writing, conceptualizing or conceptual writing and poetic designing or texting.

The narrative writing focuses on personal experiences, and it roots itself more or less in everyday (like) behaviours. For instance I could write that ”the affordance theory approached me in the school of visually impaired children in Jyväskylä when I tried to get a touch with the authentic perception of blind people.” The narrative writing may also be called free writing in a sense that it gets its energy from rather ordinary perceptual associations though still speaking  about research affairs. The conceptual writing examines things on a more meta level.  Traditional academic writing aims at conceptualizing, and often keeps it even the only correct scientific writing mode.

The poetic texting has an intuitive and aesthetic quality. As a scientific text it does not right off speak about its contents, but indirectly e.g by poems or metaphors. The poetic design argues by awakening and seduction, and it aims to achieve an impressive and emotional relationship with a research topic.

The narrative, conceptual and poetic  writing can show up in autoethnographic reasearch in separate text periods, but at best they overlap each other and exist even in a same set of sentences. Because the autoethnographic writing is a methodical choice it also belongs to a sphere of reflexive activity: when and how to use  different writing genres, when are they used to cover  something not-wanted to be seen, or when the writing style is only a question of writer´s self branding, not a real research issue etc. ?