Onko niin, että kaikista toiminnoista keskustelu on kuitenkin se olennaisin osallistumisen tapa, jolla oppiminen verkossa tapahtuu? Kysymys tuli mieleen, kun lueskelin keskusteluunreagointitekniikoita. Mitähän mieltä tästä voisi olla?
Anna Mari Leinosen väitöskirjassa “Ammatillinen opettajuus kansallisessa verkko-opetuksen kehittämishankkeessa” on mielestäni mainiosti kuvattu verkko-opettajuutta erilaisissa ammatillisen verkko-opetuksen käytännöissä. Kokosin opettajatyypit yhteen taulukkoon. Tunnistatko itsesi tai tuttujaverkko-opetustoteutuksia?
I Opettaja tiedon haltijana vuorovaikutuksettomassa
ja työelämäyhteydettömässä verkko-opetuksessa
Opettaja sisällön asiantuntijana, asioiden esittäjänä ja tiedon välittäjänä
Opiskelija informaation vastaanottajana
- materiaalin laatijana, atk-luokan varaajana ja tietokonetyöskentelyn valvojana
- materiaalin läpikäyjänä atk-luokassa
- materiaalin laatijana, fyysisesti ja psyykkisesti etäisenä päätetyöskentelijänä
- yksin ja itsenäisesti valmiin aineiston läpikäyjänä verkkokurssilla
II Uudistuva opettaja vuorovaikutusta sekä työelämälähtöisyyttä tavoittelevassa verkko-opetuksessa
Opettaja sisällön asiantuntijana, sähköisen vuorovaikutuksen käynnistäjänä
Opiskelija yksin aineiston läpikäyjänä tai aineiston tuottajana, mutta kutsuttuna vuorovaikutukseen
- ohjaus- ja sisältömateriaalin laatijana ja uudistuksen ihmettelijänä
- valmiin aineiston läpikäyjänä, yksin toimijana, palautteen vastaanottajana
- sisältömateriaalin laatijana, tehtävän antajana ja ohjaajana lähiopetuksessa
- aktiivisena tiedon tuottajana, tieto- ja viestintätekniikan välinekäyttäjänä
- ohjaus- ja sisältömateriaalin laatijana, yksilöllisen oppimisprosessin ohjaajana verkkokurssilla
- yksin, mutta ohjattuna etäopiskelijana
III Opettaja asiantuntijuuden jakajana monimuotoisessa vuorovaikutuksellisessa sekä työelämälähtöisessä verkko-opetuksesssa
Opettaja monipuolisena oman alansa opetuksen ammattilaisena, dialogissa verkossa
Opiskelija aktiivisena toimijana yhteis- ja yksilötoiminnassa, dialogissa verkossa
- oppimistilanteiden luojana
- aktiivisena yhteis- ja yksilötoiminnassa lähipetustilanteissa
- materiaalin laatijana, verkko- ja lähiopetuksen yhdistäjänä
- aktiviisena yhteis- ja yksilötoiminnassa lähi- ja etäopetuksessa
Sain eilen illalla loppuun luetuksi Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin. Kannet sulkiessa oli toisaalta surullinen, toisaalta haikea olo. Siinä oli mukana pettymystä siitä, että tuollaista/tällaista elämä on, mutta myös voimaa, että tuollainen/tällainen keskinkertaisen raadollisen hyvä elämä juuri on.
Lukiessa mietti, että onko 0/180 meridiaanin kulkeminen tarkoituksellinen kuva (kirjassa siis kuljetaan maapallon ympäri ilman nykyajan apuvälineitä). Pääasiassa olemme ja kuljemme elämässämme annetulla väylällä. Joko itse emme salli poikkeamisia tai sitten jokin ulkoinen voima pakottaa pysymään kapealla tiellä. Välillä voi ehkä käydä hakemassa kokemuksia, mutta sitten nopeasti takasin. Ja että toisille tiukka sääntöjen/kulttuuristen sopimusten noudattaminen on tärkeää (välttämätöntä), toisille se ei taas ole niin tarkkaa. Ja siitä syntyy enemmän tai vähemmän vaativia jännitteitä.
Teoksen henkilöt, Graham, Petr, Isla ja Kari ovat myös erilaisia persoonia tai luonnetyyppejä, joiden kautta voi peilata itseään. Graham vahva ja tilaa ottava, joka kuitenkin hiipuu lopuksi. Petr myös vahva, mutta enemmänkin tilaa antava, joka vahvuudessaan-antavuudessaan kuolee pois. Isla myötäilevä, mutta kuitenkin tukevasti itsessään, ja joka matkan päättyessä asettuu siihen, mitä on. Kari myös myötäilevä, mutta kapinoiden, ja joka jää lopuksi välille, ikään kuin kesken, vaikka matka päättyykin. Henkilöt ovat arkisen voimallisesti kuvattuja, ja siksi niihin saa tutun kosketuksen.
14 solmua on myös matkakirja, tavallaan kuvakirja, ja kuvien pohjalta haluaa tutustua maapalloomme sellaisena kuin se avautuu 0/180 meridiaanin kautta. Aina lukemisen välillä piti hakea kartasto, ja tsekata missä mennään. Mutta varsinaisesti kirja pistää sinut tutustumaan ja ottamaan kantaa elämän haasteisiin. Tässä pari itselleni kolahtanutta mietelmää Jaloselta:
“Kaikki tapahtui yhtä aikaa ja yhtä aikaa kävi liian hitaasti ja liian nopeasti.”
“Ei ole tyhjää nollapistettä, alku on rasitettu ja merkitty kaikella sillä mikä on ennen ollut ja jatkuu. Ei entisestään irti pääse mutta sen voi siirtää syrjään varjostamasta jos uudessa on omillaan ja tarpeeksi valoa ja hyvää.”
“Kun on väsynyt sisältä, on väsynyt kokonaan, mutta sitä ei välttämättä huomaa, vaan jatkaa ja jatkaa ja voi lisätä touhuaan jotta piristyisi, mutta pirteys on katteetonta lainaa ja lankeaa raskaammin maksettavaksi.”
Olen lukenut Jalosen ja Oksasen Finlandiapalkintoehdokkaat, ja jos voisin nyt valita noista kahdesta, ei olisi Jalosen voittanutta.
Michael Crichtonin fiktio – mutta ei kokonaan - Nyt (alkuperäisesti Next) kuljettaa tarinoita muutaman keissin kautta, joissa geenimanipulaatiolla saadaan aikaan omituisuuksia/hurmaavuuksia ja parantumista/degeneroitumista. Tarinat vievät helposti mukanaan, vaikka ehkeivät ne ihan huippukerrontaa ole.
Oikeastaan kirja näyttäisi olevan Crichtonin henkilökohtainen puheenvuoro geenimanipulaatioon liittyvään bisnekseen ja tutkijoiden käyttäytymiseen. Mihin taloudelliset edut ja narsistinen halu voivatkaan johtaa. Loppusanoissaan Crichton vaatii, että geenien patentointi on lopetettava, ja siihen on kirjan imun jälkeen helppo yhtyä. Myös Monsanton toimintojen kuvaukset TV:ssä alkuperäisviljojen ym. patentoinnin seurauksista vahvistaa patentoinnin lopettamisvaatimusta.
Nyt on siis pääasiassa kuvitteellinen paisutus siitä, mitä voikaan tapahtua – simpassi ja harmaapapukaija kommunikoivat ihmisen tavoin, luontokappaleet toimivat elävinä mainoksina (logo kilpikonnan kilvessä esimerkiksi), ahneuksissaan keskeneräisiä tuotteita kokeillaan tuhoisin seurauksin jne. Aika kuluu kirjan parissa nopeasti ja samalla joutuu tutkailemaan omaa suhdettaan (tulevaisuuden) bioteknologiaan.
Tänään oli kummallinen päivä: leipätyö liukui vanhan innostuksen – gibsonilaisen ekologisen psykologian – perkaamiseksi. Ja taustalla vaikutti Jussi-Pekka Erkkolan gradusessiosta soimaan jäänyt “sosiaalinen media toimintakonseptina”. Jaikuilun tiimellyksessä sitten syntyi idea avoimesta tutkijasta. Ja nyt sitten pukasin ekadraftin “tutkimussuunnitelmasta” . Olen iloinen kommenteista – ihan suoraa puhetta vaan …
Tapasin Mika Mannermaan virtuaaliAMK:n seminaarissa 29.10., jonne osuimme esityksen pitäjiksi (omat slideni). Jokin Mikassa kosketti; Intiasta juuri palannut flunssassa värisevä mies, joka ei halunnut tehtävän itsestään gurua, vaikka seminaarin vetäjä yritti.
Mikan esitys oli tiivistys hänen uudesta kirjastaan “Jokuveli Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa”. Ja heti esityksen jälkeen oli pakko ostaa se ja aloittaa lukeminen – ja sitä on jatkunut tähän isänpäivän aamuun saakka, mutta nyt se on “purkissa”.
Lähiesityksen koskettavuus lienee liittyi kirjankin fiilikseen, jossa on samanaikaisesti läsnä henkilökohtainen suvaitseva tunnustuksellisuus ja tulevaisuusasiantuntijan vankka neutraalius. Kirja on tärkeä puheenvuoro keskusteluun tulevaisuudestamme (ja nykyisyydestämme) ja menneisyydestämme).
Kirja asemoituu historialliseen emergenssiin agraariajasta teollisen ajan kautta tietoaikaan ja bioaikaan ja edelleen mahdolliseen fuusioaikaan. Maailmassamme on kolme pilaria: globaali, lokaali ja virtuaali. Elämme yhä enemmän ja enemmän akvaariossa , jossa jokuveli – ei isoveli – valvoo, tietää, eikä unohda. Jokuveli katsoo sinua ja minua, poliitikkojamme ja talousvaikuttajiamme; kaikkea, kaikkia.
Maailmanmenon ja -kuvan mainioita metaforia ovat John Waynen vaeltava vapaus, Woody Allenin aina aukioleva yhteiskunta ja Andy Warholin jokainen voi olla 15 minuutin julkkis. Kaikkiallisuuden, monimutkaisuuden ja monenkertaisuuden rinnalle MM:n heittämä simplismi on myös haastavan kiintoisa: poisrajaaminen, unohtaminen, loisiminen, keskinkertaisuus huippuna, simppeliyskonsultit – jokuveljen ubiikkiyhteiskunnassa olemisen ja tekemisen metataitoja?
Mannermaa listaa omaksi tulevaisuus top10seen seuraavaa:
globalisaatio leimaa kehitystä
tietoyhteiskunnan teknologiapainotteinen alkuvaihe korvautuu yhä syvemmin sisällöllisillä asioilla
ubiikkinäkökulma nousee todella tärkeäksi
woody allen (24/7) -yhteiskunta tulee
on vain vähemmistöjä
john wayne yhteiskunta
(sub)urbanisaatio, haja-asutus vähenee
teknologia, tieto- ja viestintäteknologian rinnalle bio-, materiaali- ja nanoteknologiat
kompleksinen riskiyhteiskunta, järjestelmät muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi
bio- ja fuusioyhteiskunnat, joissa on uudenlaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset järjestelmät.
Ja Mikan mielestä yllä mainittujen rinnalle pitäisi kytkeytyä
arvokkaan elämän humaani maailma
demokratian periaatteiden kunnioittaminen
ihmisoikeudet itsestään selvänä kaikkialla
ekologisesti kestävä kehitys
sosiaalisesti oikeudenmukainen kehitys
tehokas talous
korkeatasoinen tiede ja koulutus
kulttuurisesti suvaitseva ja luova yhteiskunta
vahva kansalaisyhteiskunta
globaali etiikka.
Listaukset näyttävät tässä aika paatoksellisilta, mutta itse kirjassa ne asettuvat monenlaisen vastatrendin ja inhimillisten raadollisuuksien valokiiloihin; keskusteltaviksi mahdollisuuksiksi.
Jokuveli siis valvoo, tietää eikä unohda – mutta missä on jokaveli? Koko upean teoksen ajan alitajuisesti kaipasin jotain, ja lukemisen edetessä loppuaan kohti se alkoi hahmottua jokaveljeksi: ubiikissa yhteiskunnassa on mahdollisuus myös löytää läheisyyttä ja kavereita vieraista, saada tukea ja sparrausta tuntemattomilta, luoda yhdessä siellä ja tuolla olevien vertaisten, sinujen ja meiden kanssa. Jokuveli katsoo akvaarion ulkopuolelta. Miehekäs ulkopuolisuus on jokuveljen vahvuutta, mutta mielestäni sen rinnalla tarvitaan jokaveljen kaulailua siellä akvaarion sisällä (toki jokaveli on implisiittisesti kirjassa läsnä, mutta haen häntä näkyväksi).
Ryhdytään jokaveljiksi ja keskustellaan, tarkennetaan, syvennetään ja pehmennetään jokuveljeä?
Vaikka joskus päätin, että kirjoitan aina jotain lukemistani kirjoista (siis kaunokirjallisuudesta), niin on vaan jäänyt, vaikka lukeminen onkin jatkunut. Elämä on paremmin, elävämmin, aidommin esillä romaaneissa yms. kuin tietokirjallisuudessa. Mutta en siis väheksy jälkimmäisiäkään. Ajattelin nyt yrittää muistella kesän ja syksy aikana luettuja.
Tytti Parraksen Jojo on hieno ajankuva yhdenlaisesta nuoresta aikuisuudesta. Sitä on mainio lukea siten, että yrittää katsella miten saman tematiikka toteutuisi tämän päivän nuorissa aikuisissa (tavallaan vertailla jotain omaansa ja lapsiansa).
Tommy Wieringan Joe Speedboat kertoo Jojon ihmisten elämää edeltavästä ajasta eli nuoruudesta ja aikuistumisesta, erityisesti poikein kasvamisesta miehiksi. Myös Joe Speedboat tempaa mukaansa ja antaa energiaa: kannattaa rohkeasti tavoitella normaalin ylittävää, vaikka elämä sitten viskookin kohdilleen.
Sofi Oksasen Puhdistus oli parempi kuin odotin. Jaan erään kollegani kokemuksen, että median välittämä kuva Oksasesta vierastuttaa, mutta ei sen pitäisi antaa vaikuttaa: Puhdistuksen lukeminen sen todisti. Itseäni kosketti – paitsi mukavasti kulkeva kerronta – neuvostovallan aikaisen alistamisen raamittaman elämän toistuminen nykyvirossa. Kertooko se jotain lyhyen ajan sosiaalisesta perinnöstä?
Cormac McCarthyn Tie oli puistattava ja samalla pakko lukea. Tapahtumien miljöö on tuho (voisi olla ydin- sodan, jonkin valtaisan katastrofin … jää lukijalle kuviteltavaksi). Tuhossa ihmiset on raatoja ja raatelijoita toisilleen, ja siinä ympäristössä isä ja pieni poika vaeltavat kohti parempaa (josta ei ole muuta näkyä kuin että isän puheissa hyviä on olemassa). Isän ja pojan suhde ja läheisyys tuhon ympäristössä on järkyttävän imevä paradoksi.
Viimeinen loppuunluettu kirja on John Irvingin Neljäs käsi. Minulle se oli mielikuvituksen leikkiä ja tosi hauska kirja. Jotkut pitävät sitä väsähtäneen kirjailijan tuotoksena – ehkä? Mutta on kyllä riemastuttavaa lukea vaikka kehittelyjä koiran kakkojen viskomisesta. Kirjassa on sekä draamaa että arkista hulluttelua.
Nyt on menossa Millerin klassikko Kauriin kääntöpiiri: välillä vie, välillä ei oikein jaksa.
Olen kesän ja alkusyksyn aikana luonnostellut/kirjoittanut Irja Leppisaaren kanssa artikkelia oppimistilasta verkossa. Löytömme – jos niin voi sanoa – on että verkko-oppimistilaa rakentavat
- teknologia, virtuaalisuus, työskentelyn sisältö ja osallistuvat ihmiset.
Nämä neljä tekijäkokonaisuutta vaikuttavat oppimistilaan vahvistaen
- yksilöllisyyttä ja/tai yhteisöllisyyttä, mielikuvallisuutta ja tulkitsemista ja/tai läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, vertaisuutta ja/tai hierarkiaa sekä dynaamisuutta ja/tai staattisuutta.
Noista ideoista ja niihin päätymisestä mm. vertaistuotannon kokemusten ja käsitteellistysten kautta enemmän oheisessa artikkeliluonnoksessa. Olemme kiitollisen iloisia, jos saamme artikkelin loppuunsaattamiseen vertaistukea ja -innoitusta. Luonnollisesti kerromme siitä sitten artikkelissa jos/kun se julkaistaan.
Ulla Heinosen väitöskirja Sähköinen yhteisöllisyys on piristävä tarina verkkoyhteisöllisyydestä. Sen suuri ansio on toimijoiden ja kokijoiden äänillä puhuminen, jos kohta se ehkä vaikuttaa siihen, että kuvaus syö näkemystä.
Itseäni puhuttelee virtuaaliyhteisön/yhteisöllisyyden tarkastelu tunteiden keskiöstä – yhteenkuuluvuus ja luottamus ytimessä. Tunteiden vielä tarkempi ja syvempi luotaus vaatisi kaiketi marginaalin tutkimista eli niitä ihmisiä, jotka lähes jokapäiväisesti elävät verkossa (ja siis myös ihan vanhanaikaisestikin).
Voisin haastaa verkkoyhteisöllisyyden tunnetekijöiksi vimman ja turhautumisen, kiinnostuksen ja välinpitämättömyyden, voiman ja saamattomuuden sekä narsistisen itseyden ja hajoamisen jännitteet. Ja muita kokemuksillisia tunnetiloja voisivat olla levottomuuden ja levollisuuden, pidättyvyyden ja välittömyyden, poissaolon ja läsnäolon, piittaamattomuuden ja herkkyyden, hukassaolon ja intuitiivisuuden, riippuvuuden ja mielenkiinnon sekä kuormittumisen ja tasapainon ulottuvuudet. Ja juuri niiden takia virtuaalinen yhteisöllisyys virtailee tihentymisen ja ohentumisen sekä osittaisuuden ja väliaikaisuuden tiloissa.
Vaikka tunteet ovat väikkärissä hienosti esillä, niin ajattelen, että pitäisikö niitä tarkastella myös ja nimenomaan virtuaalisuuden erityispiirteen – välittyneisyyden kautta (teknologinen, sosiaalinen ja mentaalis-emotionaalinen välittyneisyys). Verkossa tunteet vaikuttavat ilman välitöntä sosiaalista tunnekontrollia, ja siksi henkilökohtaisilla tunteilla (jotka tulevat väikkärissä hyvin esille) on niin keskeinen merkitys verkkoyhteisöllisyydessä.
Erityisesti ilahduin väikkärin oivalluksesta/havainnosta, että virtuaalisiin yhteisöihin ei synnytä, vaan niihin liitytään. Tällä havainnolla on varmasti suuri vaikutus virtuaaliseen yhteisöön osallistumisen ymmärtämiseen: virtuaalinen osallistuminen on aina enemmän tai vähemmän tietoinen teko.
Toinen ilahdus liittyi verkkotilan ja -paikan pohdintaan virtuaaliyhteisössä/yhteisöllisyydessä. Voisiko oma verkko-oppimistilan tuumailuni osua tähän: verkko-oppimistilaa täytyy hakea tarkastelemalla käytettäviä teknologioita, virtuaalisuuden luonnetta, työstettäviä/toteutuvia sisältöjä sekä osallistuvia ihmisiä.
Yhteisön muodostuminen on myös tärkeä väikkärin teema. Heinonen tarkastelee sitä tunnistamisen, tutustumisen ja ystävyyden, yhteisten asioiden (avun ja tuen), kiintymisen ja sitoutumisen jatkumossa. Oma hahmotukseni etenee reaktiivisen ja tutuksitulemisen yhteyden kautta erilliskontakteissa elävien ja sukulaisielujen löytämisen yhteyteen ja edelleen yksilöiden mielikuvalliseen “kaikkialliseen” yhteyteen päätyen lopulta (parhaimmillaan) yhteiseen, koettavaan ja todelliseen virtuaaliseen tilaan (jota ei mietitä, vaan joka vaan on) ja läsnäoloon.
Entries (RSS)