Opentiellä

Jaikuyhteisö ja -dialogi saattoi ja vietteli minut lähteille, jotka veivät ja vievät mennessään. Produsage on tekemistä ja  olemista, joka on henkilökohtaisesti läheistä.  Tuntui kuin olisi lukenut sitä, mitä on usein itse yrittänyt sanoa (ja tehdä myös). Mutta “produsage” on vasta alussa. Jotakin siitä tulee, mutta ei valmista. Yritin ymmärtää saitin tekstejä tekemällä itselleni jäsennyksen. Ehkä se kirvoittaa sinuakin jäsentämään  (ja kääntämään) uudelleen, toisin, sinun tavallasi. Yhdessä se voisi olla hauskaa! Jäsennykseni liitteessä.

produsage_vertaistekeminen.ppt

Ymmärsin juuri (olen valmistelemassa koulutusiltapäivää),  että sosiaalisen median tuleminen opetuksen maailmaan - sellaisena kuin sen oma eetos ja praksis toteutuu (=sen voima) - voi onnistua vain siten:

- että me opettajat ihmisyksilöinä ja muotoutuvina (samanhenkisinä?) porukkoina alamme itse rakentaa sosiaalisen median vermeillä oppimis- ja opetusympäristöjä.  Ja tuottaa niihin sisältöjä henkilökohtaisesti (ja ryhminä) ja ennen kaikkea koostaen verkkomaailmoista löytyvää (tämä on välttämätön “alku”),

- että nämä ympäristöt voi sitten linkittää oppilaitosten “virallisiin” verkko-oppimisympäristöihin, ja siten kytkeä formaaliseen opetukseen,

- että opettajilta tarvitaan rohkeutta ja voimaa tehdä itse (ja tietysti antaa tukea toisilleen) - ja siihen sisältyy suuremmoinen vapaus, mutta samalla (rakentavassa hengessä) vastakulttuurin energisoiva erilaisuus.

- että sosiaalinen media sisältönä ja toimintatapana ei koskaan voi onnistua oppilaitosten sisältä (mutta voi siis ulottua oppilaitosten sisälle).

Dialogi Jaikussa asettuu mielessäni esimerkiksi dialogihorisontista.  Jaikussa viestitään fiiliksiä, kuvataan olemisia ja tilanteita, välitetään raportteja, kerätään tietoa, pohditaan.  Välillä vakavaa, joskus kevyttä hulluttelua; toisinaan asiaa, sitten seurustelua jne. Dialogin ainekset ovat ulkoisesti Jaikun kanavien ketjuissa, kontaktien viesteissä ja kommenteissa, jokaisen omassa kirjoitusprofiilissa, sisäisesti jokaisen mielessä muodostuvina yhdistymisinä ja koosteina sekä liikkeessä olevina kehkeytymisinä.

Vuorovaikutus ja keskustelu ei ole “oikeaoppinen” puheenvuoro-vastaus-jatkopuheenvuoro-jne. ketju (joskus toki sitäkin), vaan massa viestejä, joista jokin nousee merkittäväksi jollekin, joillekin. Ja siitä syntyy uutta ainesta viestien elävään kokonaisuuteen.  Ja se on dialogihorisontti.  Olennaista on horisontti, ei dialogi. Täytyy olla horisontti (massa), vasta sitten voi syntyä dialogia. Jaikussa olen kokenut dialogin syntymisen ja olemisen - se ei synny tekemällä, eikä se koskaan ole mallin mukainen, vaan aito, inhimillinen, epämääräinen, sekava, jäsentyvä, koskettava …

Viikonlopun sulattelun jälkeen itse ITK-sisällöstä ei nouse mitään erityistä mieleen.  Sen sijaan sometu/vaparetki joukon toiminta jaikuillen puhuttelee.  Tuntui ihmeelliseltä, että oli samaan aikaan useassa teemassa ja foorumissa läsnä - kiitos toisten jaikuviestinnän.  Ja noihin viesteihinhän voi edelleenkin palata - vaikka löytää ne “tärkeät sisällöt”, jotka ovat vielä hakusessa.  Konferenssin reaaliaikaisessa kollektiivisessa seuraamisessa tehtiin ainakin minun kokemuksissani uutta kulttuuria.

Jaikun seminaarikannussa näyttäytyivät ihmiset, jotka olivat jo ennestään virtuaalituttuja.  Ja ITK08-päivien aikana he tulivat kohdalle myös kasvokkain. Toisaalta oli mukava tavata “livenä”, mutta en vieläkään ole varma, haluanko kaikista virtuaalikavereista f2f-tuttuja. Tai oikeastaan yhä vahvemmin tiedän, etten halua. Virtuaalisuus antaa toisenlaista tilaa, ja pidän siitä?

Henkilökohtaisesti olin kiinnostunut mobiilista oppimisesta, ja siihen liittyen osallistuin aiheen workshopiin keskiviikkona 16.4. Huomasin,  että määrittely “oppija on mobiili” oli minulle herättävä. En ole aiemmin osannut ajatella, että olennaista on juuri se, että oppija on liikkeessä. Ja oppija on sekä oppilas/opiskelija että opettaja tms. Siis me kaikki. Me olemme mobiileja. Kysymys suuntautuu oppimiseen liikkeessä, liikkuvaan oppimiseen.  Sitä minun täytää ymmärtää paremmin!

Työpajan porinasta oheinen qik-tallenne, ja myös mun ITK08-kuvia ja  digitarinaesityksen qik-videopätkä.

Löysin mielestäni hyvän tekstin siitä, miten olla ja toimia verkossa. Vähän omatkin posket punottuvat, kun lukee sitä - tunnistan itseäni ja sitä, etten kyllä aina ole “paras” verkkotoimija.  No oppia ikä kaikki. Teksti löytyy täältä.

Innostuin myös kääntämään sitä suomeksi ja tekeleeni on oheisessa liitetiedostossa.

vahvasti-yhteyksissa-toimivien-ihmisten-seitseman-toimintatapaa.doc

Tietoverkon sielu verkkojulkaisu on ollut esillä  jo reilun seitsenvuotiskauden, ja nyt näyttää siltä, että sitä olisi hyvä uudistaa ja päivittää tähän aikaan (ja miksei tulevaankin, olihan se aikoinaan aikaansa edellä).  Olen tehnyt siitä lukupiirin wikiopistoon.  Tule mukaan lukemaan ja prosessikirjoittamaan.

Kansallisoopperassa 26.3.

Ristiriitainen mieliala, jälkikaiku.  Loppua kohti ooppera alkoi viedä, aloin olla mukana, kuulin … kevenin, läpäisin. Kestikö kaksi tuntia ennen kuin pääsin irti arjen kohinoista ja mieleni oli valmis vastaanottamaan ja menemään sisälle? Vai oliko kyse siitä, että kaksi tuntia ooppera ei oikein toiminut, ja sitten lopussa se sai itsestään kiinni?

Koko ajan seurasin vaikuttuneena Maaloufin tekstiä, librettoa. Se on väkevä draama, jossa on sekä yleinen että tilannekohtainen osuva sisältö: selkeys, pimeys, kaksi sydäntä, tunnustus, raivo, kaksintaistelu, Adriana; unet, raiskaus,   sodat, äitiys, sovitus, anteeksianto; yksinäisyys, tarve, koskettaminen, ero.  Minulle sisältö huipentui kohtaan hänen kuului kuolla, sinun ei kuulunut tappaa.

Adriana Mater avautui minulle oopperana, jossa libreton teksti ja musiikki eivät saavuttaneet toisiaan; lähentelivät kyllä. Olen pitänyt tavattomasti Saariahon sävelkielestä. Mutta Adriana Materista en saanut otetta. Saariaho on puhutellut musiikkinsa lyyrisyydellä, heleydellä ja kirkkaudella, jollakin salaperäisellä virtaavuudella. Ja esimerkiksi ooppera Kaukainen rakkaus ja oratorio Simonen kärsimys olivat teksteinä lyyrisyyteen sopivia.

Mutta Adriana Materin tekstillinen sisältö vaatii mielestäni draamallista musiikkia, ja kaiketi Saariaho on pyrkinyt sitä kirjoittamaan.  Mutta mukana on lyyrisyyden muisto, taustaääni, mutta ei vielä draaman kulmikkuutta - joitakin nurkkia kyllä. Onko Saariaho välivaiheessa, onko Adriana Mater välivaihe johonkin?

Loppua kohti musiikki alkaa draamallistua. Tarina ja musiikki koskettuvat. Toki aiemminkin on hienoja musiikillisia kohtauksia, mutta ne jäävät fragmenteiksi. Solistit kuulin ohuina lukuunottamatta bassobaritonia, Tsargoa (Jouni Kokoraa), jossa tunsin sielun täyteyttä.

Onko niin, että oopperassa (elämässä) tarinan ja esityksen ja esittäjien pitää olla synergiassa, jotta nautinto/kohtaavuus täydellistyvät?

Ennen:

Viiden vuoden ajan olen vetänyt Ohjaustaidot verkko-opetuksessa valinnaisopintoja Haaga-Helia ammatillisessa opettajakorkeakoulussa (kolme viimeistä vuotta JAMKin opettajakoulutuksen kollegani Heli Nurmen  kanssa).  Ennen pääsiäistä loppui viimeinen intensiivi - ja sellaisenaan verkkojuttu ei enää jatku. Kokemus on ollut perustavanlaatuinen. Sen myötä olen oppinut paljon verkkokeskustelusta ja -dialogista. Ennen kaikkea siitä, miten yhteinen ja tasavertainen  sisältöjä sulatteleva keskustelu on mahdollista verkossa toteuttaa. Nyt kuitenkin oppi on takana, ja itse toteuttaminen - siis ohjaava opettajana oleminen - alkoi jo puuduttaa. En enää jaksanut olla innostuneesti mukana - kiitos vaan Helille, että  hän jaksoi - ja silloin on aika siirtyä muihin tekoihin. Ja kuin ihmeen kaupalla, uuden verkkokokeilun aika on juuri nyt käsillä.

Jälkeen:

Tai itse asiassa pääsiäisen aikana on Sometussa menossa hajautettu henkilökohtaisten “puhuttelevuuksien” yhteinen julkistaminen, ja toivottavasti myös jatkokeskustelu.  Se jokin uusi verkkotekemisen idea on siinä, että jotakin asiaa, aihetta lähestytään epäsuorasti, tässä tapauksessa kuvan kautta. Tavallaan - kaiketi - nyt vasta tutkaillaan, mistä voisi olla kyse. Samalla kun jokainen on mukana just niin kuin itse haluaa - ilman ennakkotavoitetta tai -suunnitelmaa. Mielenkiintoista  - todella odotan, mitä sometumobista alkaakaan kehkeytyä.

Olen duunannut slideja IT-kouluttajien päiville ohjaustaidoista verkossa.  Sisällöt  ovat kohtuullisen tuttuja, mutta työkalu on uusi, eli olen opetellut sliden (videon tms.) ja äänen kytkemistä toisiinsa Voicethreadilla. Tulos pitäisi olla tässä.

Olet kääntynyt sisääsi, omiin sanoihisi, käsitteisiisi, kertomuksiisi. Olet niiden täyttämä, niissä, niitä. Ja sitten ne alkavat hajota, sekaantua, vähetä, unohtua. Sinä hajoat, katoat itseltäsi. Aloitat matkan sanojesi, muistojesi löytämiseksi, ja samalla sanojen, käsitteiden ja muistojen kielellinen hai hyökkää kimppuusi ja yrittää estää matkasi.  Sinun  vaihtoehtosi on tuhota hai tai tuhoutua itse.

Steven Hallin Haiteksti on syväluotaus kielen ja mielen maailmassa, jossa kokoontuvat ja hajoavat voimat ja niiden polariteeteissa ihmisen minuus/minuudet kamppailee/kamppailevat. Tai sitten se on kuva tekstien kyllästämästä virtuaalisesta todellisuudesta ja ihmismielen uppoamisesta ja kohoamisesta siinä; sen salaisuuksiin, toimintatapoihin, kerroksiin, polkuihin.

Onko Haiteksti (tulevaisuuden) ajankuva, luonnos ihmisen kehityksestä, välittyneen, käsitteellistyneen, medioituneen peilautuvan maailman peili … vai vain tehokasta ja taitavaa viihdettä? Ja taas pari näytettä.

“Sinua jahtaava eläin on ludoviciaani. Se on yksi puhtaasti käsitteellisistä kalalajeista, jotka uivat inhimillisen kanssakäymisen virroissa, syyn ja seurauksen vuorovesissä. Tämä voi kuulostaa hulluudelta, mutta se ei sitä ole. Elämä on sitkasta ja päättäväistä.  Inhimillisen tiedon, kokemuksen ja viestinnän purot, virrat ja joet, jotka ovat paisuneet koko meidän lyhyen historiamme ajan, ovat nykyään laaja, rikas ja rehevä ympäristö. Mitä syytä meillä on olettaa, että nämä virrat ovat steriilejä?”

” ´Mitä meille oikeasti tapahtuu, mitä luulet?´ Hän katsoi minua silmiin ja näin taas saman kylmyyden: aution, tuulenpieksämän rannan, umpeenlaudoitetut rantatalot, lehdettömien mustien puiden siimekseen satavan lumen. Hän otti kätensä harteiltani ja katsoi taas kattoon. ´Rehellisestikö?`  `Kyllä kiitos.`  ´Minä luulen, että me kulutaan pois maailmasta ihan niin kuin kirjoitus kuluu hautapaasista kirkon käytävillä.´ “