Opentiellä

Ammatillisen kasvun juuret

  Varsinainen ammatillinen urani alkoi Jyväskylän kaupungin poiken oppilaskodissa.  Toimin siellä vähän päälle 20senä sosiaalityöntekijänä, yötyöntekijänä ja 4 kuukautta johtajan sijaisena.   Oparissa toteutettiin yhteisökasvatusta, ja se on ollut melko iso oppimiskokemus minulle: yksilö- ja yhteisödynamiikan ja –problematiikan alkuymmärrys.  Omaa ammatillista kasvuani ajatellen sieltä muistan ennen kaikkea johtajan sijaisuusajan. Suurin virheeni ja oppini oli se, että yritin olla se varsinainen johtaja.  Ja ei se onnistunut, aiheutti vain ahdistusta ja  ylilyöntejä ja väärintulkintoja niin minulle itselleni kuin muulle henkilökunnalle ja pojille, jotka olivat oparin asiakkaita.  Ei pidä yrittää asettua jonkun toisen housuihin, vaan pitää olla oma itsensä, ja ponnistaa siitä! Opariajan jälkeen, opiskellessani Jyväskylän yliopistossa tein aina välillä koulutuskeikkoja, ja niissä uskon saaneeni pohjan opettaja- ja kouluttajapersoonani synnylle.  Nyt – johtajan sijaisuudesta oppineena – yritin tehdä opetukseni itsestäni lähtien.  Yritin tehdä ne jutut sellaisiksi kuin ne itse ymmärsin – vaikka tietysti tuossa vaiheessa vielä paljon joutui tukeutumaan annettuihin sisältöihin (kirjoihin, artikkeleihin, auktoriteetteihin). Sain kuitenkin kiinni omasta kouluttajapersoonastani ja viihdyin siinä.  Tämä aika oli kai alkua opettajuudelleni. Opiskeluajan jälkeen – perheen alkaessa muodostua –  pääsin töihin Jyväskylän näkövammaisten kouluun.  Toimin oppimateriaalien kehittäjänä ja tutkijana sekä oppimateriaaliyksikön vetäjänä.  Tähän työhön ei kuulunut juurikaan opetusta, paitsi siinä mielessä, että sparrasin kollegoja oppimateriaalien kehittämisessä (ja he sparrasivat minua).  Ehkä kollegiaalisen työskentelyn opettelu kuvasi tätä aikaa.  Näin muistellessani mieleen nousevat ”kehittelyt”, joita tuona aikana tein.  Ennen kaikkea yritin ymmärtää haptiikkaa (havaitsemista ja ymmärtämistä ilman näköä).  Ehkä tuosta ajasta jää kouluttajuuden ymmärtämiseen se, että asioita voi havaita ja mieltää hyvin erilaisilla tavoilla.  Ja sitten kun lähestyy opiskelijoita, on tärkeää yrittää uida heidän maailmaansa, ja luoda oppimiskohtaamisia sen kautta. Näkövammaisten koulusta siirryin 5 vuoden jaksoksi assistentiksi ja lehtoriksi Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitokselle.  Se nosti narsistisesti itsetuntoa – olla yliopiston lehtori, vau!  Jouduin tekemään paljon (itselleni) uutta opetusta, esim. cumlaude metodiopinnot.  Täristen vieläkin muistan kuinka yösydämmet valmistelin luentoja (aiheista, jotka olivat itsellenikin vielä vieraita – vaikka olin ne toki hyväksytysti suorittanut omissa kasvatustieteen opinnoissani).  Tämä aika opetti ennen kaikkea sen, että parhaiten oppii opettamalla toisia. Ja siis nimenomaan valmistelemalla opetuksia. Aikaisempia opetusoppejani uskalsin toki yliopistollakin toteuttaa.  Muistan esimerkiksi sen, että metodiluennolla pistin ihmisiä kävelemään ympäri juhlasalia, ja pyysin tekemään havaintoja kävelevistä ihmisistä: mitä kävelyistä voisi nähdä, miten niitä voisi tulkita jne.  ja sitten tämän session jälkeen puhuttiin havainnoinnista tiedonkeräysmenetelmänä. Toinen tuon ajan muisto opettajuuteen liittyen on se, että harjoittelujen ohjaukseen liittyi ns. teoria ja käytäntö -seminaari, ja siinä ehkä ensimmäisiä kertoja sovelsin osallistujien äänien kautta etenevää työskentelyä.  Sessiot alkoivat aina kokemuksillisilla tarinoilla, ja niistä sitten edettiin teoreettisten mallien ja näkökulmien yhdistämiseen opiskelijoiden harjoittelukokemuksiin ja –havaintoihin (kasvatuksesta, tutkimuksesta ja koulutus/kasvatushallinosta). Hyvä muisto, käytän tuolloin aloittamaani työtapaa edelleenkin hyvin usein.  Osallistujien tarinat ovat erinomainen pohja lähestyä lähes mitä tahansa opittavaa aihetta. Yliopistoajan jälkeen siirryin kouluttajaksi ja konsultiksi  ihmisenä ja ihmisiksi olemisen alueelle (vuorovaikutus, yhteistyö, tunteet, johtaminen, tiimit, inhimillinen kasvu, ristiriitojen käsittely  jne.). Toimin ensin eräässä kouluttajayhteisössä ja 1996 perustin oman yrityksen, IhaNova Oy:n.  Työ koostui työnohjaajana toimimisesta, kasvuryhmien vetämisestä, inhimilliseen toimintaan liittyvistä konsultoinneista sekä erilaisista kouluttamiseen liittyvistä koulutuksista.  Ja tämä työ jatkuu edelleenkin.  Opettajuuden kannalta tässä työssä hioituu edelleen osallistujien kokemusten ja äänien kautta työskentely.  Tämä yrittäjänä työskentely on sitten melkein alusta saakka edennyt ihmisen ja inhimillisen toiminnan hakemiseen tietoverkossa.  Ja vertaisuus osallistujien kanssa on siinä hommassa edelleen vahvistunut.  Tutoroiva ja mentoroiva ote vertaisuuteen kytkeytyen. Sama opettajaidentiteetin ja –käytännön hakeminen on sitten jatkunut Helia ammatillisessa opettajakorkeakoulussa, jossa olen opettanut verkkojuttuja monimuotototeutuksissa ja kokonaan verkossa toteutetuilla kursseilla.  

Ammatillinen kasvuprosessi

Tiedollinen oppimisprosessini on alun opettajilta ja aineistoista opiskelun jälkeen aina perustunut  käsillä olevan opittavan asian käytännön ymmärtämiseen.  Tarkoitan tällä sitä, että haluan aina aluksi selvittää itselleni mistä on kyse, tavallaan määritellä itse itselleni sen, mitä olen opettamassa.  Tähän omaan käsitykseen lähden sitten hakemaan valoa opettajilta, aineistoista ja kirjoista sekä erilaisilta vertaisilta ja yhteistyökumppaneilta.  Oma tiedollinen oppimisprosessini on siis samalla henkilökohtainen, persoonallinen prosessini ja tavoittelen aina oman näkemyksen muodostamista siitä, mitä haluan opettaa.  Ja siis myös ammatillisen opettajuuden kasvussani.  Jos tätä prosessia arvioi sosiaalisena prosessina, niin  siihen näkemyksen muodostamisvaiheessa liittyvät toiset ihmiset oman henkilökohtaisen työskentelyni kautta.  En hae varsinaisesti sosiaalista hierrepintaa muuten kuin miten se sattuu omaan persoonalliseen prosessiini kutoutuvan.   Sosiaalinen prosessi tulee vahvemmaksi sitten, kun oman näkemys on muodostunut.  Se saa ilmauksensa esityksissä ja kirjoituksissa, joita julkisesti pidän. Niissä tiedollinen, persoonallinen ja sosiaalinen kytkeytyvät toisiinsa. Oman näkemyksen muodostuminen tai oikeastaan sen kehittyminen kuitenkin tapahtuu voimakkaimmin erilaisissa, usein non-formaaleissa tilanteissa, joissa keskustelen toisten – opettajien, opiskelijoiden ja erilaisten yhteistyökumppanien – kanssa. Näitä ovat vaikkapa kahvikeskustelut kollegojen kanssa.  Myös vuorovaikutustilanteet opetus- ja opiskeluprosesseissa toimivat sosiaalisena kenttänä ammatillisena opettajana kasvun prosessissa.  

Opettajapersoonan kasvu

Opetustyylini perusta on kuuntelemisessa.  Osallistujat kertovat oppimistilanteen ja konkreettisen teeman.   Minä opettajana liityn siihen.  Käytännössä tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että pyydän osallistujia kertomaan jonkin oman kokemuksensa, joka liittyy käsillä olevaan opiskeltavaan aiheeseen.  Näihin kokemuksiin liitän  oman opettajakontribuutioni.  Yhteisen kokemushorisontin tai -avaruuden rakentaminen on siis opetuksellinen perustukseni. Konkreettinen opettajaotteeni voi sitten sisältää luennointia, aineistojen käyttöönantamista, tehtävien lanseeraamista, keskustelua jne. Riippuu tilanteesta, aiheesta ja käytössä olevasta opetus/opiskeluajasta.  Edellä kuvaamani ammatillisen kasvuni juuret ja kasvuprosessi kuvannevat jotenkin niitä vaiheita, joissa opetustyylini ja –otteeni on kehittynyt.  

Opettajan käyttöteorian rakentuminen

Oikeastaan käyttöteoriani rakentuminen on jo edellä tullut esille.  Yritän nyt  kiteyttää sitä selvemmin esille. -         oppinen tukeutuu ennen kaikkea jaettuun prosessiin ja työskentelyyn,-         aluksi on yhdessä opiskelijoiden kanssa luotava oppimishorisontti/avaruus, tavallaan määriteltävä osallistujien (opettaja yhtenä osallistujana) kokemusten kautta se, mitä ollaan oppimassa,-         opettajana annan opittava-kontribuutioni tuohon horisonttiin/avaruuteen (tuossa horisontissa/avaruudessa),-         se voi tapahtua kaikilla, niin perinteisillä kuin ns. moderneilla menetelmilläkin. Itse suosin alustavan esityksen (kognitiivinen, ”tieteellinen” orientaatio), eri tavoin yhdessä ja yksin työskentelyn (toiminnallinen ”praktinen” orientaatio) ja jonkin esteettisen (tai projisoivan) työskentelyn – esimerkiksi kuvien kautta puhuminen jostakin aiheesta  (emotionaalinen, ”taiteellinen” orientaatio) yhdistelmien käyttämistä.-         lähiopetukseen liittyvä käyttöteoriani yhdellä tavalla tulee esille oheisessa linkissä (pitäisi kyllä jo uudistaa)  http://www.ihanova.fi/lahikot1/ . Kyse on nimenomaan kouluttajataidoista, ei niinkään ohjauksellisesta työotteesta, josta tällä hetkellä kirjoittaisin myös kouluttajataitoihin liittyen.-         verkko-ohjauksen käyttöteoriaani ja näkemystä löytyy esim. osoitteesta  http://lille.helia.fi/ohjaust/index.php?valikko=7&valinta=7    

Ammatilliset taidot

Opettajaurani alkuvaiheissa olin kiinni tietolähteissä ja tarkassa ennakkosuunnittelussa, jossa piti tehdä koko opetus enemmän tai vähemmän valmiiksi etukäteen.  Ja sitten sitä vei läpi opetustilanteissa. Olin niin kuin opettajat usein aluksi ovat: opetin suunnitelmaani. Pikku hiljaa, kun varmuutta ja luotamusta itseeni on tullut, olen rohjennut luottaa tilanteissa muotoutuviin opetusakteihin, vaikka suunnitelma on ollutkin takataskussa.  Ja viimein, viime vuosina – ainakin tutuissa aiheissa (ja monet ovat jo tuttuja) – olen uskaltanut toimia käyttöteoriani mukaan: opettajana mukana oppimassa jaetuissa prosesseissa ja työskentelyissä.   Mutta aina on silti mielessä hahmotettava mahdollinen opetustilanteen eteneminen ja kyllä sitä tulee tehtyä powerpointteja ym. , mutta useinkaan  niitä ei käytä sellaisenaan, vaan syntyvien tilanteiden mukaan. 

Ammatillisen tietoperustan rakentuminen

En työskentele sanan tiukassa merkityksessä ammatillisena opettajana – siis jonkin ammatillisen aineen/sisällön opettajana, vaan ns. yleisaineitten opettajana, lähinnä kasvatutustieteen ja sen alueella verkkopedagogiikan opettajana. Toinen keskeinen opetusteema on henkilökohtaistaminen aikuisten ammatillisessa näyttötutkintotoiminnassa. Miten päivitän tietojani ja osaamistani  ko. alueilla? Verkkopedagogiikan alueella seuraan alan kansainvälistä ja kotimaista lehdistöä ja kirjallisuutta.  Niiden avulla pysyy kartalla – missä mennään.  Olennaisempi tietojen ja osaamisen päivittämisen  kenttä on kuitenkin alan kotimaiset kollegat.  Heidän kanssaan pohditaan verkkopedagogiikan kehitystilaa ja pyritään kehittämään uusia ratkaisuja.  Tiedollinen näkemys ja toiminnallinen osaaminen kehittyy tässä kollegiaalisessa yhteistyössä. Sama on tilanne myös henkilökohtaistamisen alueella.  Itse asiassa siihen ei ole olemassa selkeää teoreettista perustaa, ja siksi sitä on luotava kollegiaalisesti yhdessä.   Ja ennen kaikkea se kehittyy henkilökohtaistamisen konsultointityössä, jota itse kouluttamisen ohella teen.   Konsultoinnissa kohtaan aikuisten ammatillisen näyttötutkintoiminnan tekijöitä ympäri suomea ja tässä kehittävässä yhteistyössä  vahvistuu myös oma alan tiedollinen näkemykseni ja käytännöllinen osaamiseni.Muilla ammatillisen tietämiseni ja osaamiseni alueilla alojen kirjallisuus ja artikkelit ovat pohja tietojen ja osaamisen päivittämiselle. Myös erilaiset seminaarit ja konferenssit ovat merkittäviä.  Niistä saa virikkeitä, joita voi sitten työstää ”omiksi”, jos opetustyön käytännöt sattuvat sisältämään aiheita kyseisillä alueilla. Tietoperustani muuttuminen?  Jos ajattelen kahta tämänhetkistä  pääopetussisältöäni – verkkopedagogiikkaa ja henkilökohtaistamista, niin ensin mainitun kohdalla muutos liittyy ohjauksen roolin ymmärtämiseen.  Onnistunut verkkopedagogiikka ei toimi ilman ohjausta, oli se sitten teknisesti organisoitua tai inhimillistä.  Ja inhimillisen ohjauksen välttämättömyys on tärkeintä verkkopedagogiikassa.  Tämä näkemys on ollut intuitiivisesti läsnä koko ”verkkopedagogiikkaopettajuuteni” ajan, mutta viime aikoina se on tullut yhä selkeämmin ja varmemmin ekplisiitiksi vakaumukseksi. Henkilökohtaistamiseen liittyvän tieto- ja osaamisperustan muuttuminen on edennyt epätietoisuudesta ja ymmärtämättömyydestä (opetuksen henkilökohtaistaminen? opiskelun henkilökohtaistaminen? oppimisen henkilökohtaistaminen? jne. , henkilökohtaistaminen?) näkemyksen muotoutumiseen erilaisten ”kenttätestien ja –kokeilujen” (mukana oleminen erilaisissa henkilökohtaistamishankkeissa konsulttina) innoittaman ja siivittämänä.  Tärkeää on ollut ihmettelävä kysyminen ja kyseenalaistaminen, rohkea heittäytyminen ”testipilotteihin” sekä kokemusten abstrahointi toisille ilmaistavaksi käsitteelliseksi  hahmotukseksi.  

Pedagogis-didaktisten taitojen kehittyminen

Ehkä kehityskaarta voisi kuvata siirtymäksi didaktiikasta pedagogiikkaan.  Tämä tarkoittaa sitä, että opettajuuteni alkuvaiheissa olin enemmän kiinni didaktisissa menetelmisssä kun taas kokemuksen karttuessa orientaatio on selvemmin suuntautunut pedagogiseen  kohtaamiseen.  Viimeksi mainittu merkitsee sitä, että ”opetus” alkaa osallistujien ja välittömän opetustilanteen arvioinnilla, joka sitten määrittelee, miten opetus didaktisesti etenee. Tavallaan opetuskokemus on tuonut mukanaan pedagogiikan ja diaktiikan yhdistymisen, ne eivät enää niin selvästi erotu toisistaan.   Käytännön toiminnassa tämä näkyy siten, että erilaiset ”toiminnalliset menetelmät” ovat saaneet opetustyössäni yhä enemmän sijaa.  Mielenkiintoisinta on pedagogiikka ”luonnossa liikkumisena”, kun sitä vaan pystyy toteuttamaan.  Usein se kuitenkaan ei ole mahdollista, koska ”opetus” todellisuuden pakottamana sijoittuu yleensä johonkin oppilaitosympäristöön.  Vaikka osallistujakeskeisyys ja toiminnallisuus nykyisin korostuvat opetusorientaatiossa, alustukset ja luennot eivät silti ole poissuljettuja.  Niissä pyrin panostamaan siihen, että opetukseni  olisi mahdollismman henkilökohtaista: haluan luennoidessani puhua siitä, jonka olen mieltänyt omakseni, haluan puhua persoonallisen kiinnostuksen ja näkemyksen kautta. Ja kun siinä onnistuu, myös luennosta tulee ”koskettava”. 

Kriittisen reflektiokyvyn kehittyminen

Kuvittelen olevani kriittisesti reflektoiva.  En nielaise annettua (toisen opetusta tai sanomaa, artikkeli- ja kirjatietoa) sellaisenaan, vaan haluan sulattaa sen omaksi.  Ja samalla ottaa etäisyyttä annetusta, muodostaa siihen jonkin kriittisen näkökulman: eikö voi ajatella näinkin? tuosta jäsennyksestä puuttuu tämä tekijä! jne.  Haluasin kuitenkin, että kriittisyyteni olisi asioitten ja tilanteitten hahmottamista eteenpäin vievää, haluaisin, että kriittisyyteni ei olisi itsetarkoituksellista, vaan virittävää ja haastavaa. Luulen, että onnistun? Itsekriittisyyden heikkous voi olla kompastuskiveni, saatan jäädä jumiin omiin havaintoihini ja käsityksiini.  En pystykään luopumaan arvostamastani ”omasta näkemyksestä”. Käytännössä olen huomannut, että kun uskaltaa asettua vuorovaikutukseen toisten kanssa, itseriittoisuuden kahle pikku hiljaa helpottaa, mutta tunnustan: välillä ottaa koville. Kun riittävän pitkän ajan päästä palaa ”luomaansa ajatukseen tai kehittämäänsä käytäntöön”, niin silloin huomaa – jos vain suostuu siihen – että tästähän ovat muutkin puhuneet, tätähän ovat toisetkin toteuttaneet; vain eri nimillä. 

Huippukokemukset

lukiolaisena ja opiskelijana

 -         toimin lukiolaisena ja opiskelun alkuvuosina opettajana Jyväskylän yhteiskunnallisessa iltakoulussa,-         meillä oli 4 hengen tiimi ja suunnittelimme koulutukset yhdessä (monta riemukasta iltaa ja suunnittelupäivää on muistissa),-         kehittelimme ei-luennoivia menetelmiä, esimerkiksi filosofian opetuksessa käsittelimme dialektiikkaa siten, että opetus alkoi laulun ”dialektiikan ylistys” kuuntelulla, ja siitä edettiin keskustelun kautta varsinaiseen luennoivaan opetukseen ja takaisin kokemuksellisiin keskusteluihin opiskelijoiden kanssa. 

onnistuminen:  -         hyvä ja toisensa tunteva porukka muodosti (ainakin nyt yli 30 v. takaa muistellessa) ideaalisen tiimin,-oppimista ja osallistumista opiskeluun viritti hyvin se, kun asiaa lähestyttiin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. 

opiskeluaikana opettajana lähikasvattajakursseilla

 -         suunnittelin kurssit todella huolella, aina oli takataskussa useampia vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa opetusta – aluksi keskustelu, jos siltä tuntui, suoraan luennoimaan, jos siltä tuntui,  liikkeelle jollakin tehtävällä, jos siltä tuntui jne. ja sitten noita erilaisia tapoja saattoi vaihdella koko opetuksen ajan. onnistuminen: 

-         perusteellinen suunnittelu varmisti onnistumisen, ja opin, että silloin, kun ei täysin suvereenisti hallitse opettamaansa asiaa, se pitää suunnitella todellä  hyvin. Suunnittelu antaa varmuutta ja itsetuntoa selviytyä. 

Yliopisto-opettaja-aikana

 -         vetäessäni kasvatustieteen harjoitteluun liittyvää teoria-käytäntö seminaaria, aloin toteuttaa menetelmää, jossa opiskelijat ensin kertoivat kokemuksistaan harjoitteluissa.  Näiden keskustelujen aikana ja jälkeen työstettiin  käytännön kasvatus- ja opetustoimintaan, opetus- ja kasvatushallintoon sekä kasvatustieteelliseen tutkimukseen liittyviä aiheita.  Muistini mukaan opiskelijat pitivät näistä seminaareista, ja vieläkin joskus tapaan entisiä opiskelijoitani, jotka kertovat muistojaan teoria-käytäntö –seminaareista. 

onnistuminen:  -         kun opetus sidotaan opiskelijoiden omiin kokemuksiin, he ovat motivoituneita ja henkilökohtaisesti kiinnittyneitä opiskeltavaan asiaan. 

Koulutusyrittäjänä

 -         käytän silloin, kun koulutettavat suostuvat/haluavat usein luonnossa liikkumista ja tuliteosten rakentamista opetusmenetelmänä.-         luonnossa liikkuminen toteutetaan siten, että osallistujat määrätyllä luontoalueella hakevat luonnosta sovittuun teemaan liittyviä kohteita (maisema, kivi, polku, muurahaispesä jne.), jotka ikään kuin tulevat heille sovittuna teemana luonnosta vastaan.  Kohteitten löytymisen jälkeen porukalla kierretään kaikki kohteet ja puhutaan niitä katsellen sovitusta koulutusteemasta.-         tuliteosten kanssa toimitaan siten, että sovitusta aiheesta osallistujat yksilöllisesti tai pienryhminä valmistavat puusta, trasselista, paperista, huokoisesta kuitulevystä  ja lamppuöljystä veistoksia. Veistosten valmistumisen jälkeen osallistujat kertovat, miten aihe tulee veistoksessa esille.  Lopuksi veistokset poltetaan, ja teema tavallaan nousee savuna ilmaan, nostakseen sitten uudestaan  esille ”feenikslintuna” todellisissa (työ)tilanteissa. 

onnistuminen: -         projektiiviset menetelmät vapauttavat tarkastelemaan ja kehittelemään asioita uudella tavalla, ja samalla niihin liittyy  kepeä ja rentouttava opiskelutilanne.  

Opettaminen englannin kielellä

 -         muutama vuosi sitten otin vastaan haasteen opettaa englanniksi,-         nyt kun olen sitä tehnyt (aluksi oli hirveitä blackoutteja ja häpää niistä – ei vain löytynyt sanoja), pystyy jo kohtuullisen luontevasti puhumaan englannin kielellä (siis käyttämään kiertoilmaisuja, kun ei löydä eksaktia sanaa). 

onnistuminen: -         opettajana täytyy aina silloin tällöin rohjeta ylittää kompetenssiraja ja suostua olemaan ”epäpätevä” julkisesti, ja kun sen uskaltaa tehdä, niin tilanteen tullessa tutuksi, asiat alkavat taas luistaa (jotenkuten siedettävästi, ja pikkuhiljaa parantuen).   

Omien asenteiden muuttuminen

Vaikka olen nuorena ja usein vanhempanakin opettajana tehnyt onnistuneesti yhteistyötä kollegojen kanssa opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa, ja myös ylistän usein yhdessä toimisen merkitystä hyvän opetuksen aikaansaamisessa, niin  nykyisin kuitenkin huomaan montakertaa ajattelevani, että  kun hoidan ”tämän opetushomman” itse ja itsekseni, niin silloin se sujuu ja onnistuu sillä tavalla kuin haluan  (opiskelijat todella oppivat). Asenteeni on vallan perinteinen yksityöskentelyasenne.  Sitä pitäisi taas tutkailla ja pyrkiä muuttamaan sitä käytännössä ”opetussanojeni” mukaiseksi. 

Ammatillisen minäkäsityksen kehittyminen

Oikeastaan koko edellä ollut  tarina kertoo minusta (ammatillisena) opettajana. Kun pistän ´ammatillisen´ sulkuihin, se viittaa siihen, että primaaristi olen yhteiskunnallisten ja kasvatustieteellisesten aineiden opettaja, mutta myös ammatillisissa ympäristöissä – erityisesti ammatillisen aikuiskoulutuksen alueella. Ja tietysti toimin myös opettajaopiskelijoiden opettajana, lähinnä tietoverkossa työskennellen. Kuvaisin itseäni ammatillisena opettajana prosessilähtöiseksi opettajaksi. Yritän opetustyössäni saada aikaan osallistujien kesken yhteisen prosessin.  Opetustyössäni on keskeistä prosessin käynnistäminen ja ylläpitäminen, ja tähän toimintaan kytkeytyvät sisällöllis-opetukselliset interventioni. Pidän  vahvuutenani osallistujien kuuntelemista (mutta se voi tietysti olla ”narsista harhaa”), ja samalla heikkouteni voi olla siinä, että ”prosessoitaessa” kadotan pedagogistavoitteellisen juonen. En ehkä aina pysty pitämään prosessia kytkeytyneenä tavoitteisiin ja myös työskentelyn rakenne saattaa hajota … prosessuaaliseen virtaan. Olen opettajuuten alusta saakka pyrkinyt osallistavaan työskentelyyn (jo silloin kun en osannut puhua siitä), mutta alussa tietysti suunniteltu sisältö ja eteneminen vaikuttivat melko vahvasti opetukseni toteuttamiseen – silloinkin, kun se ei enää koskettanut opiskelijoita.  Kokemuksen ja varmuuden karttuessa opetusotteeni on suuntautunut voimallisemmin osallistujakeskeiseen työskentelyyn, jossa opettajana pyrin olemaan yksi osallistujista.  Tulevaisuudessa haluan kehittää itseäni siinä, että pystyisin selkeästi ja joustavasti siirtymään osallistujakeskeisestä otteesta opettajajohtoiseen opetukseen (silloin kun se on mielekästä ja siihen on selvä tarve). Ja sitten taas takaisin prosessin ylläpitämiseen jne.   

Minä ammatillisena opettajana

 Ammatillinen opettajuuteni muodostuu viidestä elementistä, joita ovat kokemus (omat ja toisten), kognitiivisesta, praktisesta ja emotionaalisesta orientaatiosta sekä kuuntelemisesta.  Ne yhdessä muodostavat pyörän, joka on liikkunut eteenpäin niin kauan kuin minäkin ja liikkuu edelleenkin johonkin loppuun saakka.  Pyörimisen eri hetkissä ja jatkumoissa jokin viidestä elementistä vaikuttaa liikkeeseen voimakkaammin kuin toiset, mutta tuota vaikutusta ei voi ennakoida, se täytyy vain tunnistaa ja elää sen kanssa sopusoinnussa. Näin liikekin jatkuu harmonisemmin.  Ja jos elementtien vaikutusta ei tunnista, liike alkaa kiemurrella.  Elementtivoimien mukaan pyörä ikään kuin sykkii, ja se samalla antaa luonnetta liikkeelle (vauhti, suunta …).