Opentiellä

Olen viime päivinä ollut hyvin vaikuttunut Iton ym. julkaisusta, jossa mennään amerikkalaisten lasten ja nuorten verkkoelämään. Mielestäni teos antaa ajattelemisen aihetta laajemminkin verkkoelämän ja -toiminnan ymmärtämiselle. Aluksi jäsennys, jolla hain itselleni kokonaistajua jutusta.

 

Ja sitten referoivaa ja tulkitsevaa tekstiäni.

 

 

Osallistumisgenret  (Genres of participation)

Osallistumisgenrejä ovat kaverilähtöinen osallistuminen  (friendship-driven participation) sekä kiinnostuslähtöinen osallistuminen (interest-driven participation).  Olennaista on tajuta, että kyseessä on osallistuminen,  ei niinkään sisäistäminen tai kuluttaminen.  Genre taas viittaa erilaisten inhimillisten tekijöiden tulkinnallisiin ulottuvuuksiin, ei rakenteisiin tai ulkoisiin muotoutumisprosesseihin.  Oppiminen on tärkeää ymmärtää “liikkeinä” osallistumisgenreissä, ei transfereina sisällön ja/tai taidon sisäistämisessä.

Kaverilähtöinen osallistuminen perustuu hengailuun  ja statuspäivittelyyn sekä kuulumiseen  johonkin paikalliseen  (koulu, alue tai vastaava) vertaisverkostoon.  Kyse on taidoista tehdä omia profiileja,  näyttää  vertaisverkostaja toisille sekä suhteitten tärkeyden ja merkitsyyden näkyväksitekemisestä.  Profiilit rakennetaan suosittuuden ja “cooleuden” mukaisesti. Kaveriverkostoihin osallistumisessa kehitetään uusia viestinnän muotoja ja taitoja kuten koostettujen satunnaisuuksien (composed casualness) ymmärtämistä ja tuottamista.  Kaveriverkostoissa nuoret kaveruuteen, suosioon ja romanttisiin suhteisiin liittyen  oppivat sosiaalisia normeja ja odotuksia kavereittensa mielipiteitä ja arvoja testaamalla.  Facebook lienee on tunnetuin verkkoympäristö kaverilähtöiselle osallistumiselle.

Kiinnostuslähtöinen osallistuminen  tapahtuu usein hajautuneissa ja erikoistuneissa tieto- ja taitoverkostoissa.  Profiilien rakentaminen tapahtuu niissä friikkiysarvostuksen (osaamisen) perusteella. Kiinnostusverkostoissa nuoret jatkavat uusien medialukutaitojen ja ilmaisujen testausta ja kehittelyä.  Usein on kyseessä myös poissulkevien medialukutaitojen tuottamisesta kuten friikkisanastoista.  Kiinnostuslähtöistä osallistumista tapahtuu kaikenlaisissa online ympäristöissä,  mutta niihin luodaan myös – koko ajan – uusia omia paikkoja ja välineitä.

 

 

Osallistumisverkostot (Networked Publics)

 

Osallistumisverkostot liittyvät aktiiviseen osallistumiseen hajautuneisiin sosiaalisiin verkostoihin kulttuurin ja tiedon tuottamisessa ja kierrättämisessä. Kyse ei ole kuulijakunnista tai yleisöistä, jotka käyttävät medioita ja niiden sisältöjä.

Osallistumisverkostot tarjoavat viitekehyksen ymmärtää ja tutkia erilaisia osallistumismuotoja uudessa mediassa tavalla, joka ankkuroituu tätä osallistumista rakenteistaviin laajempiin sosiaalisiin suhteisiin. Osallistumisverkostoihin osallistuminen kutoutuu sosiaalisten, teknologisten ja kulttuuristen ehtojen ekologiaan.

Osallistumisverkostot mahdollistavat nuorille suhteellisen autonomisuuden tilan, jossa he voivat sitoutua oppimiseen ja maineen muodostamiseen keskinäisen ja vastavuoroisen vertaisuuden kontekstissa, ja jossa he ovat opettajien, vanhempien ja muiden aikuisten auktoriteetin ja kontrollin ulkopuolella.

Kasvattajien ja poliitikkojen olisi hyvä ymmärtää, että osallistuminen digitaalisella aikakaudella merkitsee enemmän kuin kykyä päästä sisälle “vakavaan” verkkoinformaatioon ja –kulttuuriin. Kyse on myös ja ennen kaikkea kyvystä sosiaalisiin ja uuttaluoviin verkkotoimintoihin. Tarvitaan kulttuurista muutosta; avoimuutta kokeilemiseen ja sosiaaliseen tutkimiseen, mikä ei yleisesti ottaen ole (vielä) luonteenomasta koulutukselle ja muille formaaleille instituutioille.

 

 

Vertaisoppiminen (Peer-Based Learning)

 

Informaalit vertaisvuorovaikutuksen tilat ovat mahdollisuuksia oppimiseen.  Ne ovat ympäristöjä, joissa aikuisilla ei ole valtaa, vaikka he voivatkin olla niissä mukana. Vertaisvuorovaikutustilat ovat keskeinen paikka kehittää persoonallisen identiteetin tajua sosiaalisena olentona.  Nuoret osallistuvat niissä alituiseen kamppailuun saadakseen itsenäisyyttä ja henkilökohtaisen kyvykkyyden tajua sekä kehittääkseen statusta ja mainetta vertaisten joukossa. Aikuisilla samankaltaisia prosesseja tapahtuu mm. työpaikoilla.

 

 

Uusi medialukutaito (New Media Literacy)

 

Uudessa medialukutaidossa on kyse sarjoista standardeja, jotka ovat alituisessa muutoksessa sosiaalisen aktiivisuuden ja keskustelun kautta.  Kyse on tulkinnallisesta joustavuudesta (interpretative flexibility), jossa arvot, normit ja lukutaito ovat erityisen mukautuvia. Uusi medialukutaito liittyy tekniseen osaamiseen, pelilliseen ja medialliseen osallistumiseen ja viestintään, joihin kytkeytyvät omat kulttuuriset ja sosiaaliset kompetenssit.  Medialukutaito strukturoituu päivittäisen osallistumisen käytäntöjen sekä erilaisissa verkostojulkisuuksissa olevien statusten perusteella.

 

 

Hengailu (Hanging Out)

 

Hengailu tapahtuu kaveriverkostoissa ja sen motivaationa on olla yhteyksissä; kokoontua ja olla yhdessä.  Hengailun tekoja ovat jakaminen (kuvat, musiikki jne.), viestiminen (statuspäivitykset, tilaviestit jne.), linkittäminen ja välittäminen eteenpäin. Nämä käytännöt synnyttävät tukevaa ja tuottavaa oppimista. Käytäntöinä kyse on arjen järjestelyihin liittyvästä puuhailemisesta, taustakanavatoiminnasta sekä multitaskauksesta (monikerroksisesta toiminnasta). Hengailu liittyy kaveriverkostoihin ja sen paikkoja ovat FB, MySpace tms.

 

 

Sekoilu kokeilevassa ja tutkailevassa mielessä (Messing Around)

 

Sekoilu merkitsee hengailua sitoutuvamman osallistumisen alkua.  Käytännössä kyse on

-       ympärilleen katselemisesta hakukoneiden tms. avulla – tavallaan sattumanvaraisesta hakemisesta,

-       kokeiluista ja pelailuista – kuvien otto, editointi ja julkaiseminen tms.

-       ajan ja paikan löytämisestä paneutuvammalle toiminnalle – sekä fyysisessä että älyllis-emotionaalisessa mielessä.

 

 

Friikkailu (Geeking Out)

 

Friikkailussa sitoudutaan intensiivisesti mediaan ja teknologiaan. Usein kyse on jostakin erityisestä mediasta ja/tai teknologiasta sekä niiden käytöstä ja kehittämisestä, esimerkiksi videotuotannosta ja avoimen lähdekoodin piirissä tapahtuvasta kehittämisestä. Asiantuntemus on keskeistä friikkailussa.  Friikkailussa opitaan navigoimaan tiedon ja käytäntöjen suppeille piireille tarkoitetuissa verkkoympäristöissä ja sitä arvostetaan. Erityisesti on kyse aktiivisesta osallistumisesta friikkiyhteisöihin.

Sekä sekoilussa että friikkailussa on keskeistä sääntöjen ja normien jatkuva uudelleenkirjoittaminen.  Sekoilevassa kokeilemisessa se liittyy usein aikuisten pitämiseen verkostojen ulkopuolella kun  taas friikkailussa sillä ylläpidetään tiukkoja mukaanpääsyn avaimia ja portteja.

 

Kirja kuvittaa edellä referoitua kaveritoiminnassa, intiimiyskonteksteissa, perheiden parissa, pelaamiskonteksteissa, luovan tuotannon ja työn tekemisen erilaisissa tilanteissa. Etnografisen tutkimuksen tuottamat esimerkit avaavat kuvattua käsitteellistä horisonttia erinomaisesti. Kannattaa lukea.

Julkaisussa annetaan myös hyviä viitteitä aikuisten osallistumiselle ja pedagogiikalle.

Aikuisten ei kannata tunkeutua kaveriverkostoihin, he eivät ole tervetulleita. Tärkeää kuitenkin on, että aikuiset mahdollistavat ko. verkostoissa toimimista ja monitoroivat eli ovat tietoisia ja ymmärtävät, mitä niissä tapahtuu. Siis eivät kontrolloi ja yritä käyttää valtaa.  Aikuisten on myös syytä tietää, että nuoren verkkoverkostot eivät ole sen vaarallisempia ympäristöjä kuin offlineympäristötkään. Liika huolissaanolo kertoo vain siitä, että aikuiset eivät tiedä, eivätkä ymmärrä, mitä lasten ja nuorten verkkoverkostoissa tapahtuu.

Aikuisten osallistumisessa lasten ja nuorten osallistumisverkostoihin  on perustavan keskeistä keskinäinen kunnioitus ja vastavuoroisuus, joissa (lasten ja) nuorten asiantuntemus, itsenäisyys ja aloitteellisisuus on arvostettua. Aikuisten pitäisi tajuta, mistä nuorisolähtöisessa bottom-up sosiaalisessa energiassa, vertaisvastavuoroisuusetiikassa ja yhteisöllisessä mukaankuulumisen tunteessa  on kyse – ja vasta sitten yrittää mennä aktiivisesti mukaan (ja tietysti myös auktoriteettisessa vallankäytössään kompuroiden ja siitä poisoppien).

Kiinnostusverkostoissa aikuisilla on paikka kokeneempina vertaisina. Aikuisilla voi olla tärkeä rooli johtajuudessa ja roolimalleina, kun aikuiset osallistuvat intohimoisina harrastajina ja luojina – eivät opettajina, vanhempina tai muina valta-auktoriteetteina.

Kirjan tekijät päättävät julkaisunsa kolmeen tärkeään kysymykseen:

1)   Mitä merkitsisi ajatella julkista koulutusta ja kasvatusta hajautuneitten ihmis- ja instituutioverkostojen vastuullisuutena (ei vain koulujen)?

2)   Mitä merkitsisi ajatella kasvatusta ja opetusta prosessina ohjata lasten ja nuorten osallistumista julkiseen elämään yleensä, joka sisältää sosiaalisen, viihteellisen ja kansalaisuuten liittyvän sitoutumisen (ei vain valmistamisena työhön ja uraan)?

3)   Mitä merkitsisi ajatella sijoittamista laaja-alaisiin julkisuuskokonaisuuksiin, jotka ovat laajempia kuin perinteiset koulutus- ja kansalaisuusinstituutiot?

Metaosaamisia

Viime viikolla (43) vierailimme opettajaopiskelijoiden kanssa Porvookampuksella. Mielenkiintoinen ja antava käynti – esimerkki siirtymästä/siirtymisestä koulutustehtaasta oppimisympäristöön.   Kampusesittelijän puheet metaosaamisista olivat alku niiden yleisemmälle miettimiselle.   Ja niin kuin usein tapahtuu sama teema (metakompetenssit) tuli esille  (tai aloin nähdä sen) myös muissa yhteyksissä. Andrew J. Cerniglian  blogiviestin saattoi tulkita myös metaosaamispuheeksi. Ja  myös John Moravec Education Futuressa nosti esille kirjan, jossa käsiteltiin metakompetensseja.  Nämä kaikki liittyvät liittyvät omiin metaosaamismietteisiini, jotka tavallaan täydentävät metakompetenssikirjon.  Omat ideani saivat alkunsa Demoksen raportista.

Porvookampuksella metaosaamisiksi  (ammatillisten osaamisten rinnalle) määritellään

-       projektiosaaminen,

-       tutkimus- ja kehittämisosaaminen,

-       valmennusosaaminen ja

-       luova ongelmanratkaisuosaaminen ja innovointi.

Andrew J. Cerniglian blogikirjoituksen (ja laajemmin Cynefin ajattelun) viestinä metakompetenssinäkemykseen on se, että  yleinen osaaminen liittyy

-       kompleksiseen,

-       komplisoituun,

-       kaoottiseen ja

-       yksinkertaiseen  ympäristöön ja toimintaan  niissä.

Moravecin  kirjoituksessa viitataan

-       oppimis- ja innovaatiotaitoihin,

-       digitaaliseen lukutaitoon ja

-       ura- ja elämistaitoihin.

Oma ideani metakompetensseista liittyy aika-, paikka- ja inhimillisyysosaamisiin.

Lineaarinen aikakäsitys normittaa päivittäistä elämäämme, mutta nykyään, kun fyysinen, virtuaalinen ja sosiaalinen toiminta limittyvät,  vaade moniulotteisesta aikaosaamisesta on kasvanut.  Olemme tekemisissä myös pisteellisten, hetkellisten aikatapahtumien kanssa.  Monet tapahtumat toistuvat syklisesti, mutta ne eivät kuitenkaan seuraa lineaarista järjestystä.   Lineaarinen, pisteellinen ja syklinen aika ovat käytännöissä samanaikaisesti läsnä ja siksi voidaan puhua myös kerroksellisesta ajasta.  Aikaosaaminen merkitsee sitä, että osataan tunnistaa ja toimia erilaisessa ajoissa sekä  niiden kerroksellisessa samanaikaisuudessa.  Pedagogisessa mielessä  kyse on aikaosaamisen tunnistamisen ja oppimisen tukemisesta.

Vuosituhansia olemme olleet sitoutuneita fyysisiin paikkoihin ja olemme tulleet ihmisiksi niissä.  Viimeisten vuosikymmenien aikana virtuaaliset paikat ovat tulleet yhä todellisemmiksi ja merkittävämmiksi ihmisille. Ihmiset, jotka toimivat virtuaalisesti, eivät enää käytännössä erota fyysistä ja virtuaalista, vaan  toiminta tapahtuu fyysis-virtuaalisissa paikoissa.  Sosiaaliset paikat liittyvät sekä fyysisiin että virtuaalisiin paikkoihin.   Tekemisen virroissa tapahtuu painotussiirtymiä  fyysiseen, virtuaaliseen ja sosiaaliseen, vaikka ne ovat yhtä samaa todellisuutta.   Paikkaosaaminen liittyy erilaisten tilojen tunnistamiseen, niissä toimimiseen sekä kykyyn toteuttaa em. painotussiirtymiä luontevasti.  Pedagogisesti fyysis-virtuaalis-sosiaalista paikkatajua ja toimintakykyä täytyy tukea.

Inhimillisyysosaamisella tarkoitan kolmea perusvirittymistä, joihin ihmisillä pitää olla mahdollisuus säilyttääkseen hyvän toimintakykynsä.  Nämä virittymiset voidaan nimetä

-       hiljentymisosaamiseksi eli taidoiksi raivata itselleen aikaa ja paikkoja olla sekä tukea toisia vastaavissa pyrkimyksissä,

-       vuorovaikutusosaamiseksi eli taidoiksi kuunnella, vastavaikuttaa (tai vastakaiuttaa) ja antaa oma uusi panos yhteisiin tekemisiin sekä tukea toisia heidän vuorovaikutuspyrkimyksissään ja

-       luomisosaamiseksi eli taidoiksi asettua uuden ja erilaisen (ainakin itselle) tekemiseen sekä  tukea toisia heidän luomispyrkimyksissään.

Inhimillisyysosaaminen on kyvykkyyttä autenttisten tilanteiden tarpeiden  mukaan  rytmittää hiljentymistä, vuorovaikutusta ja luomista ymmärtäen että niitä kaikkia tarvitaan yksilö- sekä ryhmä- , yhteisö- ja verkostokohtaisina muunnelmina.  Pedagogisesti inhimillisyysosaaminen merkitsee arvon antamista niille oppimis- ja opetuskäytännöissä.

Kun edellä esitettyjä metakompetensseja yrittää luokitella, voitaneen puhua

-       systeemi- ja kontekstiosaamisesta (toiminta kompleksisissa, komplisoiduissa, kaoottisissa ja yksikertaisissa ympäristöissä),

-       työelämäosaamisesta (projektiosaaminen, tutkimus- ja kehittämisosaaminen, valmennusosaaminen, luova ongelmanratkaisuosaaminen, oppimis- ja innovaatio-osaaminen, digitaalinen lukutaito sekä ura- ja elämistaidot)

-       21 vuosisadan yleisosaamisesta (aika-, paikka- ja inhimillisyysosaaminen)

***

Meta-competences

Last week  (43) I visited with our teacher students  Porvoo Campus.  It was an interesting  stay and gave new stimuli for pedagogy; an example  of a transition from schooling factory to learning environment.  The speech of meta-competences  spoken by campus presenter was a start for me to think them over more thoroughly.  And as it always happen the same theme (meta-comptences) came visible (or I began to see it) in other connections, too.  The blog post of Andrew J. Cerniglia can be interpreted   as a meta-competence  message.  John Moravec told in Education Future about a book, in which meta-competences ware dealed in.  These all are connected with  my own thoughts about meta-competences, which in a way supplement  the spectrum of meta-competences.  An impulse for my ideas I got ( few months ago) from a report  of Demos Finland.

Meta-competences are defined in Porvoo Campus  as follows:

-       Project expertise

-       Research and development expertise

-       Coaching expertise and

-       Creative problem solving and innovation expertise.

The message of Andrew J. Cerniglia´s blog post (and more general in Cynefin thinking) for meta-competence conception is that the overall skills to behave and work  are connected with

-       Complex

-       Complicated

-       Chaotic and

-       Simple

environments and activities in them.

In Moravec´s post  it is referred  to

-       Learning and innovation skills

-       Digital literacy and

-       Career and life skills.

My own idea about meta-competences is bound to  time, place and human competences.

A linear time conception normalize our daily life, but nowadays, when physical, virtual and social activities are interconnected, a demand for multidimensional time skills has grown.  We are involved also in pointillist,  just at the moment existent time events. Many things repeat themselves  in cycles, but they still does not follow  a linear order.  Linear, pointillist and cyclical  times are in practice simultaneously present, and that is why it is also possible to speak about overlapping time.  A time competence means that one can recognize and act in different times, and in their overlapping contemporaneity.  Pedagogically it is the question of  support of identification and learning of  time competence.

We have as humans been involved thousands of years with physical places .  During last decades virtual places  have become more and more real and meaningful  for people.   The people who work and live virtually do not any more separate physical and virtual in their practices, but all activity takes place in unique physical-virtual contexts.  Social niches are connected with both physical and virtual places. In flows of activities emphasis transitions to physical, virtual and social settings and vice versa are happened although they still are the one and same reality.  A place competence is connected  with the recognition of different places , activities in them, and in ability to carry out  naturally emphasis transitions. Pedagogically one has to support physical-virtual-social place awareness and the ability to act  in those places.

By human competences I mean three base attunement, into which people have to have a possibility to keep a good and valid personal conduct. These attunements can be named as

-       silencing competence or skills to carve out time and places for oneself  to be, and to support other people in equal endeavours.

-       interacting competence or skills to listen and response and to give one´s own new  input in shared interchanges, and to support other people in their interaction efforts,

-       creating competence or skills to set oneself in making  of new and different (at least for her/himself), and to support other people in their aims to create.

The human competence is a capasity  according to needs of authentic  situations to ”rhythm” silencing, interacting and creating , and to understand that they all are necessary as individual, group, community and network variations.  Pedagogically human competence means  valuing of silencing, interacting and creating in practices of learning and teaching.

If one tries to classify meta-competences, it possibly can be spoken about

-       systemic and context competences(performances in compex, complicated, chaotic and simple activity environments),

-       work life competences (project, R&D, coaching, problem solving, learning and innovation and career and life skills, and digital literacy),

-       general 21st century  competences (time, place and human skills).