Opentiellä

Ulla Heinosen väitöskirja Sähköinen yhteisöllisyys on piristävä tarina verkkoyhteisöllisyydestä. Sen suuri ansio on toimijoiden ja kokijoiden äänillä puhuminen, jos kohta se ehkä vaikuttaa siihen, että kuvaus syö näkemystä.

Itseäni puhuttelee virtuaaliyhteisön/yhteisöllisyyden tarkastelu tunteiden keskiöstä – yhteenkuuluvuus ja luottamus ytimessä. Tunteiden vielä tarkempi ja syvempi luotaus vaatisi kaiketi marginaalin tutkimista eli niitä ihmisiä, jotka lähes jokapäiväisesti elävät verkossa (ja siis myös ihan vanhanaikaisestikin).

Voisin haastaa verkkoyhteisöllisyyden tunnetekijöiksi vimman ja turhautumisen, kiinnostuksen ja välinpitämättömyyden, voiman ja saamattomuuden sekä narsistisen itseyden ja hajoamisen jännitteet. Ja muita kokemuksillisia tunnetiloja voisivat olla levottomuuden ja levollisuuden, pidättyvyyden ja välittömyyden, poissaolon ja läsnäolon, piittaamattomuuden ja herkkyyden, hukassaolon ja intuitiivisuuden, riippuvuuden ja mielenkiinnon sekä kuormittumisen ja tasapainon ulottuvuudet. Ja juuri niiden takia virtuaalinen yhteisöllisyys virtailee tihentymisen ja ohentumisen sekä osittaisuuden ja väliaikaisuuden tiloissa.

Vaikka tunteet ovat väikkärissä hienosti esillä, niin ajattelen, että pitäisikö niitä tarkastella myös ja nimenomaan virtuaalisuuden erityispiirteen – välittyneisyyden kautta (teknologinen, sosiaalinen ja mentaalis-emotionaalinen välittyneisyys). Verkossa tunteet vaikuttavat ilman välitöntä sosiaalista tunnekontrollia, ja siksi henkilökohtaisilla tunteilla (jotka tulevat väikkärissä hyvin esille) on niin keskeinen merkitys verkkoyhteisöllisyydessä.

Erityisesti ilahduin väikkärin oivalluksesta/havainnosta, että virtuaalisiin yhteisöihin ei synnytä, vaan niihin liitytään. Tällä havainnolla on varmasti suuri vaikutus virtuaaliseen yhteisöön osallistumisen ymmärtämiseen: virtuaalinen osallistuminen on aina enemmän tai vähemmän tietoinen teko.

Toinen ilahdus liittyi verkkotilan ja -paikan pohdintaan virtuaaliyhteisössä/yhteisöllisyydessä. Voisiko oma verkko-oppimistilan tuumailuni osua tähän: verkko-oppimistilaa täytyy hakea tarkastelemalla käytettäviä teknologioita, virtuaalisuuden luonnetta, työstettäviä/toteutuvia sisältöjä sekä osallistuvia ihmisiä.

Yhteisön muodostuminen on myös tärkeä väikkärin teema. Heinonen tarkastelee sitä tunnistamisen, tutustumisen ja ystävyyden, yhteisten asioiden (avun ja tuen), kiintymisen ja sitoutumisen jatkumossa. Oma hahmotukseni etenee reaktiivisen ja tutuksitulemisen yhteyden kautta erilliskontakteissa elävien ja sukulaisielujen löytämisen yhteyteen ja edelleen yksilöiden mielikuvalliseen “kaikkialliseen” yhteyteen päätyen lopulta (parhaimmillaan) yhteiseen, koettavaan ja todelliseen virtuaaliseen tilaan (jota ei mietitä, vaan joka vaan on) ja läsnäoloon.

Aloitin tänään niin sanotusti työnteon.  Tuntuu siltä, että joka kesä aloittaminen on ensistä vaikeampaa.  Vaikka yritinkin päästä ennen kaikkea siihen, mitä jo lomalaitumilla tuli viritettyä.  Eli verkko-oppimistilan hahmottamista. Aihe tekeytyy vieläkin, mutta julkistettakoon tässä koossa olevat peruselementit.

Verkko-oppimistilaa määrittävät teknologia, virtuaalisuus,  työskentelyn sisältö ja osallistuvat ihmiset. Eli toteutuessaan verkko-oppimistila on jonkinoloinen ja -tuntuinen po. määreiden mukaisesti.  Ja jos halutaan tietoisesti suunnitella/rakentaa verkko-oppimistilaa, niin ko. 4 tekijän kautta voidaan antaa sille ilmettä ja luonnetta.

Olen sivunnut vertaistuotantoa Benklerin kirjan luvusta “Peer production and sharing” . Pitäisi lukea koko kirja (The Wealth of Networks). Ja tavoitteena siis on hakea aineksia verkossa toteutuvan oppimistilan ymmärtämiseen.

Vertaistuotanto näyttää yllä mainitun luvun mukaan olevan enemmän tai vähemmän tietoisen tavoitteellista työskentelyä.  Wikipedia on tässäkin yhteydessä tärkein esimerkki, mutta on myös muita, kuten marsin kraateritutkimus, sanastojen luominen, kirjojen skannaus jne. Tämä tavoitteellisuus ja siihen liittyvä organisoituminen erottaa mielestäni p2p/peer-to-peer -aktiviteetin  esimerkiksi stigmergy/merkkijäljittämisen lähestymistavasta.  Mutta mitä oppimistilan hahmottamisen kannalta olennaista p2p:stä (wiki esimerkkinä) löytyy? Tässä listausta:

- lähtökohtana jokin alkuperäinen ilmaisu, jota kartoitetaan ja arvioidaan relevanttiuden ja luotettavuuden kannalta, ja sitten muotoutunutta hyödynnetään (ja edelleen jalostetaan) ja jaetaan toisille,

- pyritään sympaattisesti esittämään “kaikkia” näkökulmia,

- perustana on sosiaalinen, inhimillinen ja intensiivisen diskursiivinen ja luottamukseen tukeutuva lähestyminen,

- resurssina ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa,

- toiminta vaatii itsetietoista kirjoitamista (ei siis intuitiivista, luonnollista, arkipäiväistä),

- itsetietoinen kirjoittaminen liittyy läpinäkyvään kirjoitushistoriaan  sekä kaikkien osallistujien kykyyn identifioida toistensa toiminnat ja vasta- ja vuorovaikuttaa suhteessa niihin.

Yhteys oppimistilaan jää vielä hautumaan …

Merkkijäljittäminen eli stigmergy tarkoittaa toimintaa, jossa merkki viittaa jälkiin tai merkkeihin (tekstejä, kuvia, koodeja jne.) ja jäljittäminen sekä jälkien jättämistä (jäljittämistä) että niiden etsimistä ja hakemista (jäljittämistä).

Merkkijäljittävä(ssä) oppimistila(ssa)

- edellyttää osallistujamassaa (25-n osallistujaa),

- tuotetuilla jäljillä/merkeillä (teoilla, vaikutuksilla) on olennainen asema,

- on riippuvainen yhteistoiminnallisesta lokista (teknologiaa käyttävästä, historiallisesta, päivittyvästä dokumentaatiosta),

- on esimerkiksi wiki (paras esimerkki?),

- keskusteluun perustuva sosiaalinen neuvottelu on taustalla,

- keskustelu liittyy työstettävään sisältöön,

- osallistuminen on mahdollista (tavallista) myös ilman keskustelua tekojen ja luovien tuotosten kautta,

- tekemiseen ei tarvita yhteistä näkemystä aloitteellisuuden laadusta ja määrästä eikä yhteistoimintaan osallistumisen tavoista,

- yksilöt ovat keskeisiä, ja he vaan tulevat mukaan yhteistoimintaan,

- yksilöt voivat muodostaa toisiaan tuntemattomia ryhmittymiä ja verkostoja,

Merkkijäljittävän oppimistilan muodostaa itseorganisoituva virikkeistö, joka tuottaa kokonaisuuden säännönmukaisuuden ja yhteisyyden; se ei ole riippuvainen yksilöllisesti hahmotettavista ja hahmottuvista kokonaisuuksista. Merkkijäljittävä oppimistila “materialisoituu” lokiin.

Merkkijäljittävä oppimistila on ehyt yhteistoiminnallinen alue, joka kehkeytyy useiden yksilö- ja ryhmätekojen implisiittisesti( epäsuorasti?) koordinoivista vaikutuksista. Kyse ei ole esimerkisi perinteisestä “auktoriteettien” yhteiskirjoittamisen tilasta.

Mitä käyttäntö- eli produsageteoretisointi tarjoaa verkko-oppimistilan hahmottamiselle? Verkko-oppimistila viittaa siihen virtuaaliseen liikkeessäolevaan paikkaan, jossa tapahtuu (osallistujien) oppimista.

Käyttäntöteoretisoinnin perusteella verkossa oleva oppimistila määrittyy (saa sävyjä)

1) avoimen osallistumisen (osallistuja itse päättää osallistumisestansa) ja vertaiskyvykkyyden (kaikilla on tasavertainen kyky tuottaa merkityksellistä ainesta “projektiin”, mutta kukaan ei ole toisen kanssa tiedoiltaan, taidoiltaan ja valmiuksiltaan samanlainen) kautta,

2) valtarakenteettomuuden (ei hierarkisia asemia) ja vertaisvallan (prosessuaalista ja osaamiseen perustuvaa ad hoc valtaa) kautta,

3) epätäydellisen, valmistumattoman, aina-kehittyvän, modulaarisen ja verkostoituneen (tiedollisen, sosiaalisen, teknis-toiminnallisen) sisällön kautta,

4) persoonallisesti hahmottuvan/hahmotettavan kokonaistajun kautta.

Huomasin, että Anne kaipaa sometussa lukua pedagogiikasta mainioon sosiaalisen median sivustoonsa. Ja muistin, että itse hyväksi kokemaani (tai Heli Nurmen kanssa kokemaamme) mallia voi käyttää sosiaalisen median vermeillä. Ja siitä on jäsennyskuvio olemassa – liitteessä/pelkkamalli. Kuviota voisi purkaa tekstiksi? Mutta se on tietysti vain yksi malli, mutta voisi siitä saada jotain irti?

Terry Anderson on päivittänyt teoksensa Theory and Practice of Online Learning. Mohamed Ally tarkastelee kiinnostavasti erilaisia oppimisteorioita ja sitä, miten ne kytkeytyvät verkko-opetukseen. Ohessa yhteenvetojäsennys vaikuttavista osatekijöistä. Onko kaikenlaisilla oppimisteorioilla oma paikkansa verkko-opetuksessa ja -oppimisessa?

vaikuttavan-verkko-oppimisen-osatekijat

Muistin, että syksyllä 07 yritin napakasti sanoa jotain noista otsikon aiheista. Jaan ne kanssasi – siis!

Verkkotieto

Verkkotieto viittaa dataan ja informatioon, joka verkossa  on olemassa. Siinä ja sen käytössä on olennaista sen suunnaton määrä sekä vaikeus olla kriittinen sen suhteen (kuinka löytää relevantti ja luotettava tieto?).

Verkkotiedon ymmärtämisessä on tärkeää oivaltaa, että se ei ole staattista, pysähtynyttä. Verkkotieto on paremminkin jonkin tietämistä. Verkkotiedossa tapahtuu työskentelyä yhteyksissä (ihmisiin ja asioihin).  Sitä  ”vaan” surffailet  netissä ja muodostat  yhteyksiä verkkosivustojen ja –toimintojen sisällä ja välillä, tai sitten tietoisesti  yrität  löytää  tai määritellä jne. jotakin, ja sitten liikut erilaisten sivustojen ja ympäristöjen viidakossa ja luot yhteyksiä itsellesi (tarpeisiisi).

Verkkotieto on prosessi, johon astut, kun olet ja toimit verkossa.

Verkkotaidot

Perusverkkotaidot ovat IC-teknologian käyttötaitoja. Mutta nykyisin ne ovat verkkotoiminnan taustalla.

Niitä tärkeämpiä verkkotaitoja ovat  verkkokäyttäytymiseen ja tunteisiin  liittyvät taidot.  Verkon tunnetaidot tarkoittavat  rohkeutta ilmaista itseään, varmuutta suhteellisen epämääräisessä ja monimerkityksisessä  verkkoympäristössä sekä iloa antaa oma (verkko)persoonallisuutensa toisille.  Verkkokäyttäytymis- ja –toimintataitoja ovat ennen kaikkea itsensä johtamisen ja itseohjautumisen sekä osallistumistaidot. Kuinka ottaa ja tehdä aloitteita verkossa?  Kuinka tarpeen tullen vetäytyä taustalle ja antaa siten tilaa toisille? Kuinka ”vietellä” ja innostaa (potentiaalisia) verkkokumppaneita mukaan yhteiseen toimintaan?

Jotkut kognitiiviset kyvyt ovat myös tärkeitä verkkotaitoja.  Kuinka hahmottaa ja luoda kokonaisuuksia verkossa olevista palasista?  Kuinka nähdä ja löytää kehkeytymässä olevia oivalluksia teksti- ja multimediamassoista? Kuinka syventää verkossa tarjolla olevaa sisältöainesta?

Verkko-opettaja

Verkko-opettaja on kokenut,  mutta tasavertainen kanssakulkija.  Hän työskentelee yhdessä opiskelijoidensa kanssa.  Verkko-opettaja tietää enemmän, ja hän myös ilmaisee sen. Mutta hän myös tietää, että monissa sisällöissä ja taidoissa  opiskelijat ovat häntä pätevämpiä.

Verkko-opettaja on aina riittävästi läsnä verkossa. Läsnäolo tarkoittaa ajallista läsnäoloa (opiskelija saa vastauksensa, palautteet ja opettajan muut sitoumukset riittävän nopeasti), persoonallista ja emotionaalista läsnäoloa (opettaja voidaan kokea ainutkertaisena persoonana), sosiaalista läsnäoloa (opettaja tukee osallistumista ja osallistuu itse sosiaaliseen viestintään)  sekä kognitiivista ja reflektiivistä läsnäoloa (opettaja jakaa asiasisällölliset kokemuksensa ja tietopääomansa).

Verkko-opettaja antaa hyvät ohjeet ja  tarvittavia neuvoja. Hän myös auttaa opiskelijoita kohtaamaan toisensa.

Verkko-oppija

Verkko-oppija elää ja opiskelee verkkoympäristöissä,  joissa hänen – toimintansa sisällä – pitää kestää epävarmuutta, turvattomuutta, keskeneräisyyttä jne.,  ja olla aktiivinen, osallistua sekä luottaa itseensä ja johtaa itseään.

Verkko-oppijana on tärkeää  (osata) olla vertainen toisten kanssa – vertaisoppija. Myös opettajat ovat (tai heidän pitäisi olla) kokeneempia vertaisia.

Jaikuyhteisö ja -dialogi saattoi ja vietteli minut lähteille, jotka veivät ja vievät mennessään. Produsage on tekemistä ja  olemista, joka on henkilökohtaisesti läheistä.  Tuntui kuin olisi lukenut sitä, mitä on usein itse yrittänyt sanoa (ja tehdä myös). Mutta “produsage” on vasta alussa. Jotakin siitä tulee, mutta ei valmista. Yritin ymmärtää saitin tekstejä tekemällä itselleni jäsennyksen. Ehkä se kirvoittaa sinuakin jäsentämään  (ja kääntämään) uudelleen, toisin, sinun tavallasi. Yhdessä se voisi olla hauskaa! Jäsennykseni liitteessä.

produsage_vertaistekeminen.ppt

Ymmärsin juuri (olen valmistelemassa koulutusiltapäivää),  että sosiaalisen median tuleminen opetuksen maailmaan – sellaisena kuin sen oma eetos ja praksis toteutuu (=sen voima) – voi onnistua vain siten:

- että me opettajat ihmisyksilöinä ja muotoutuvina (samanhenkisinä?) porukkoina alamme itse rakentaa sosiaalisen median vermeillä oppimis- ja opetusympäristöjä.  Ja tuottaa niihin sisältöjä henkilökohtaisesti (ja ryhminä) ja ennen kaikkea koostaen verkkomaailmoista löytyvää (tämä on välttämätön “alku”),

- että nämä ympäristöt voi sitten linkittää oppilaitosten “virallisiin” verkko-oppimisympäristöihin, ja siten kytkeä formaaliseen opetukseen,

- että opettajilta tarvitaan rohkeutta ja voimaa tehdä itse (ja tietysti antaa tukea toisilleen) – ja siihen sisältyy suuremmoinen vapaus, mutta samalla (rakentavassa hengessä) vastakulttuurin energisoiva erilaisuus.

- että sosiaalinen media sisältönä ja toimintatapana ei koskaan voi onnistua oppilaitosten sisältä (mutta voi siis ulottua oppilaitosten sisälle).