Opentiellä

Kesälukemisena on menossa - vasta nyt - Grassin Kampela. Ehkä kolmasosa luettu, ja puhuttelee jo monella tavalla, mutta kokonaisuudesta joskus myöhemmin. Just nyt kolahti seuraava sitaatti:

“Kolme kysymystä

Miten saatan

- kun meidän pitäisi kauhusta jähmettyä lyijyksi -

nauraa

nauraa jo aamiaispöydässä?

Miten voisin

- kun vain jätevuori, vain jätevuori enää kasvaa -

puhua Ilsebillistä koska hän on kaunis,

ja miten kauneudesta?

Miten aion

- kun valokuvan käsi ei koskaan saa riisiannostaan -

kirjoittaa kokista

joka täyttää juottohanhia?

Kylläiset ryhtyvät nälkälakkoon.

Jätteiden kauneus.

Tämä on kuoliaaksinauramista tämä on.

Etsin sanaa jossa olisi häpeä.”

Onkohan Saul Bellowin kirjan nimi vitsi? Siinä kaikuu amerikkalaisen menestyksen ja onnen iskulause. Ja itse romaani on taidokas kuvaus epäonnistumisesta, saamattomuudesta, alistumisesta, hyväksikäytöstä jne.

Bellow ei kerro sankaritarinaa, ei edes jokapäiväistä tarinaa, vaan melkeinpä antitarinan, joka kuitenkin on sillä tavalla totta, että päähenkilöiden käytöksestä ja ajattelusta tunnistaa itselleen tutut reagointi- ja toimintatavat.

Kirja päättyy hienoon (pedagogiseenkin) kuvaan, jossa päähenkilö Wilhelm itkee hautajaisissa ruumiin äärrellä itseään ja kohtaloaan, ja muut hautajaisvieraat näkevät se sukulaissuruna: ulkoisen sisäistyminen ja sisäisen ulkoistuminen!

Olet kääntynyt sisääsi, omiin sanoihisi, käsitteisiisi, kertomuksiisi. Olet niiden täyttämä, niissä, niitä. Ja sitten ne alkavat hajota, sekaantua, vähetä, unohtua. Sinä hajoat, katoat itseltäsi. Aloitat matkan sanojesi, muistojesi löytämiseksi, ja samalla sanojen, käsitteiden ja muistojen kielellinen hai hyökkää kimppuusi ja yrittää estää matkasi.  Sinun  vaihtoehtosi on tuhota hai tai tuhoutua itse.

Steven Hallin Haiteksti on syväluotaus kielen ja mielen maailmassa, jossa kokoontuvat ja hajoavat voimat ja niiden polariteeteissa ihmisen minuus/minuudet kamppailee/kamppailevat. Tai sitten se on kuva tekstien kyllästämästä virtuaalisesta todellisuudesta ja ihmismielen uppoamisesta ja kohoamisesta siinä; sen salaisuuksiin, toimintatapoihin, kerroksiin, polkuihin.

Onko Haiteksti (tulevaisuuden) ajankuva, luonnos ihmisen kehityksestä, välittyneen, käsitteellistyneen, medioituneen peilautuvan maailman peili … vai vain tehokasta ja taitavaa viihdettä? Ja taas pari näytettä.

“Sinua jahtaava eläin on ludoviciaani. Se on yksi puhtaasti käsitteellisistä kalalajeista, jotka uivat inhimillisen kanssakäymisen virroissa, syyn ja seurauksen vuorovesissä. Tämä voi kuulostaa hulluudelta, mutta se ei sitä ole. Elämä on sitkasta ja päättäväistä.  Inhimillisen tiedon, kokemuksen ja viestinnän purot, virrat ja joet, jotka ovat paisuneet koko meidän lyhyen historiamme ajan, ovat nykyään laaja, rikas ja rehevä ympäristö. Mitä syytä meillä on olettaa, että nämä virrat ovat steriilejä?”

” ´Mitä meille oikeasti tapahtuu, mitä luulet?´ Hän katsoi minua silmiin ja näin taas saman kylmyyden: aution, tuulenpieksämän rannan, umpeenlaudoitetut rantatalot, lehdettömien mustien puiden siimekseen satavan lumen. Hän otti kätensä harteiltani ja katsoi taas kattoon. ´Rehellisestikö?`  `Kyllä kiitos.`  ´Minä luulen, että me kulutaan pois maailmasta ihan niin kuin kirjoitus kuluu hautapaasista kirkon käytävillä.´ “

… amerikkaa vastaan on aika moinen kirjoitus. Olen ollut jo vähän kyllästynyt natsiteemoihin, mutta tämä tuo aiheen uudella tavalla läsnäolevaksi tähän päiväänkin. Huikea fiktio siitä, miten hitler  kumppaneineen on hanskannut USAn. Ja siitä, miten pelko ja sen tihentämä valppaus alkaa syödä ihmisiä (jotka samalla osoittavat ihmeellistä  voimaa), ja siitä, miten helposti jotkut liukenevat mielikuviin ja uskomuksiin. Ja 8-10 vuotiaan kertojapojan erilainen tarkastelunäkökulma (puhumattakaan itse tekstistä). Tapanani kun on ollut siteerauksella kertoa lukemastani jotain, niin tässä tästä teoksesta.

“Lapselle, joka seurasi sivusta, miten tuskaisa hämmennys raastoi häntä (ja joka itse vapisi pelosta), jäi loppujen lopuksi vain oivallus, että mitään ei voinut tehdä oikein ilman että teki samalla jotakin väärin, ja vieläpä niin väärin, että kun sekasorto vallitsi ja vaakalaudalla oli kaikki, saattaisi olla parasta odottaa ja olla tekemättä yhtään mitään - paitsi että mitääntekemättömyys oli sekin tekemistä … niissä olosuhteissa mitääntekemättömyys vasta olikin tekemistä -, ja ettei edes äidillä, joka jokapäiväisillä toimillaan järjestelmällisesti vastusti elämän levotonta häilähtelyä, ollut keinoja hallita niin pelottavaa sotkua.”

Tässä tammikuun aikana on iltapuhteina tullut luettua Doris Lessingin  Kultainen muistikirja ja Laura Lindstedtin Sakset.   Ehkä johtuu siitä, että kun olen mies, niin en oikein kunnolla ole päässyt kiinni kirjoihin.  Lessingin feminismiklassikko on jotenkin raporttimainen, ja sitten myös vanhassa ajassa kiinni - nykyaikana ja mies-naisasetelmat ovat jo muuttuneita? 

Sakset kuvaa äidin ja tyttären suhdetta ja ennen kaikkea suhteen vaikeutta, kun yhteyttä ei löydy.  Kirja on itse asiassa tosi riipaiseva.  Kuitenkin minulle jää fiilis, että se ei oikein etene asiaansa, vaan kiertelee, yrittää lähestyä sitä.  Tässäkin voi olla kyse miehisestä ymmärtämättömyydestä:  minulle läheinen nainen kertoi kirjan teemasta, että kohtaamattomuuden, yhteyden saamattomuuden tunnelma on juuri se, mitä kirjassa tulee esille - se on se tunne, jolle ei hakemallakaan löydy konkreettisesti ja tyhjentävästi kuvaavia sanoja.

… upea kirjailija - ainakin teoksensa Kohti pohjalta arvioituna. Uutta suomalaista laatu-kirjailijapolvea. Hän kuljettaa ihmisenä olemisen peruskysymyksiä kolmen päähenkilön (isä, poika, tytär) kautta.

Näiden peruskysymysten - kuka minä olen, olenko minä, mitä on rakkaus, lähimmäisyys, vastuu, kuolema … - rinnalla, tai pikemminkin sisällä tapahtuu aikamme länsimaisen elämuodon kuvaus ja arviointi (ei kuitenkaan pateettista oikean/väärän puolelle asettumista, mutta ainekset kyllä; valinta jää lukijalle),  politiikan esille pano latteuksineen ja ansioineen jne. Itse asiassa kaikki.

Hieno romaani - pakko lukea yhteen putkeen.  Suosittelen. Tässä vielä yksi näyte tekstistä: “Tämä siis oli rakkautta. Näin arkista. Näin näkymätöntä. Näin mitätöntä.  Näin täyttä. Hapen kaltaista, mahdotonta analysoida, mahdotonta varastoida. Hän vain tunsi sen, hengitti sitä.”

…nimensä mukaan viittaa lapsuuden ja nuoruuden kautta (erilaiseksi?) mieheksi kasvamiseen niukkuuden ympäristöissä. Elämä ja sen pyörittäminen/pyöriminen 1950 ja -60-lukujen Oulussa hartiapankkitalossa ja -talostoissa - ei muuta.

Väisänen kielettää hienosti ajan ja paikan kuvan ja ne inhimilliset suhteet, joissa jokapäiväinen elämä toteutuu.  Jotakin tuon arjen yläpuolelle tai rinnalle jään kaipaamaan: aihetta, tapahtumaa, ihmistä, joukkoa, ideologiaa tms.  Hyvä mutta ei parempi teos.

Joulun ajan toisena kirjana luin Coetzeen esikoisteoksen Hämärän maat.  Tämäkään kirja ei jää erityisesti mieleen, vaikka kyllähän taiturikertojan ote jo tässä teoksessa näkyy. Kirjassa on kaksi tarinaa - Vietnam (in sodan) tutkijan tutkija/työntekijä- ja perhetarina sekä Etelä-Afrikan valkoisen tilallisen ja metsästäjän matka hottentottien pohjoisille asuinsijoille.  Mieleeni muistuu kulttuuriset erot ja toistensa ymmärtämättömyys ja siihen liittyvä kiusa ja äärimmillään räikeä väkivalta (valkoiset).  Mutta myös ihmisen sisäisen maailman Vietnam tutkija) kulttuurinen jakaantuminen (mielisairaus). Luki!

Adolfin linna on potkaiseva teos: saatana on niin lähellä ja konkreettisesti meissä, vai onko siinä kyse vain arjen metaforasta?

Mailer vie mukanaan kielellään ja tarinankerronnallaan, mitäpä muutakaan! Mielestäni kirjan teemat rakentuvat seuraavasti - ja ne ovat ajattomia, aina läsnäolevia:

- ovatko “pahat teot” saatanan aikaansaamia? Voiko historia selittyä näin yksinkertaisesti?

- onko hyvä-paha -asetelma jumala-paholainen kamppailu meissä?

- kertooko jumalan ja paholaisen toiminta ihmismielissä ja -yhteisöissä kuvakielellä inhimillisestä kamppailusta oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä?

- rakentaako lapsuutemme tulevaisuutemme kohtalonomaisesti?

Niin, Adolfin linna on Norman Mailerin teos Adolf Hitlerin lapsuudesta ja hänen sukunsa/perheensä muotoutumisesta sekä maailman historian mahdollisista taustoista.

… Mirkka Rekolan tuorein runoteos.  Rekolan sormiliitoksinen kieli ja siitä syntyvät  kuvat jaksavat aina viehättää. Mieli lähtee riemukkaaseen lentoon, esimerkiksi:

Kaikki maailman pellot, vainiot

        säilyvät ikiroudassa,

me vain katoamme, ja lumi laulaa.

Pakkanen piirtää höyhenenkevyesti linnun.

Tässä kokoelmassa (Vesi on maailman muisti) aiheet ovat enemmänkin lumesta ja jäästä kuin virtaavasta vedestä. Onko veden muisti kiteessä, kiteytymisessä?

Minulle henkilökohtaisesti Veden muisti lupaa, että juuri nyt edessämme olevan talven takana on kevät, kesä. Ja talven kauneus takaa sen.  Tästä vielä pari näytettä.

Kun talvi tuntuu elämänpituiselta,

       kun se on ystävä, johon voi luottaa,

kun se tuntuu elämänpituiselta,

                       ja sen jää

alkaa tästä tunteesta rakoilla.

 ***

Tässä sateessa päiväsi

ovat leutoja, puut muistuttavat

juuriaan, unesi nukkuvat sinussa,

harakka vain

pitää pyrstönsä suorana.

Yön musta pinta jäätyy vielä.

Talvi on jo niin ohut,

se ei enää kestä.

Olen aiemmin lukenut pari Coelhon kirjaa (Alkemisti ja Zahir). Ne ovat olleet houkuttelevan helposti (yksinkertaisen luettavasti?) kirjoitettuja ja teemoiltaan haastavia. Niissä on kuitenkin tökkinyt jotenkin liian suoraviivainen ja näkyvä opetus henkisestä kasvusta tms.

Portobellon noita (Pn) on paljolti samanlainen, vaikka  tuntuu kyllä siltä, että henkinen tms. opastus näyttäytyy Pnssä ristiriitaisempana kuin em. kahdessa aiemmassa teoksessa.  Ehkä ristiriitaisuus tulee siitä, että Pnssä kasvua ja kehitystä ja yhteyttä johonkin henkiseen katsellaan naisen (naiseuden) ja äidin (äitiyden) kautta?

Pnnän varsinainen anti oli kuitenkin se, että se herätti miettimään henkisen kasvun (tavoittelun) ja raadollisen (heikon) keskeneräisyyden suhdetta. Ja oikeastaan sitä, että ne molemmat ovat aina läsnä meissä ihmisissä, välttämättä.  Henkinen kasvu on, joo, hieno ja tavoiteltava asia, mutta jos siihen jää jumiin, niin “se menee päähän”. Keskeneräisyys ja heikkous ovat totta, mutta “niin armollisesti” olemassa olevia.  Onko niin, että henkinen kasvukin syntyy vain tyytyessään (armollisesti) siihen, mikä on, että arkipäiväinen, veltto ihmisyys on ainut ponnin johonkin suurenpaan, kauniinpaan. kestävämpään? Täytyy osata tavoitella tavoittelematta, tyytyä tyytymättä, olla olematta?