Opentiellä

Austerin New York trilogian ja Illuusioiden kirjan jälkeen luin “Sattuman soittoa”.  Trilogian teoksissa ja illuusiossa Auster katselee ihmistä ulkoapäin. Tai päähenkilö konstruoi elämänsä toisten kautta.  Näkyväksi määrittyvä tulee  toiseudesta, joka on etäällä, tavallaan poissa, mutta kuitenkin vaikuttavana.  Niissä sallin ja haluan itse “tuolla olevan” tekevän minua.

Romaanissa Sattuman soittoa tilanne on toistepäin. En itse tee itseäni, yritän jopa estää itseni määrittämistä, mutta se on mahdotonta. Läsnäoleva toiseus pakottaa minut. “Sattumassa” konstruoidun tahtomattani.  On kiinnostavan taidokasta kertoa ihmisen sosiaalinen rakentuminen sekä itsen että ulkoisen tekeminä; vapaana ja pakotettuna.

Ps. yritin lukea Houellebecqin Halujen taistelukenttää ja Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia kirjoja. Eivät nyt lähteneet kumpikaan. Houellebecq  tuntui tylsältä arkipäiväisyydessään ja Larsson loisteliaassa viihteellisyydessään. Ja molemmat kuvasivat tätä yhteiskuntatodellisuutta, jossa elämme. Taidan haluta enemmän kuin tämä tässä?

Olen iltalukemisena katsellut John Shotterin  kirjoituksia ihmisen ja inhimillisen käyttäytymisen muotoutumisesta sekä lukenut Paul Austerin romaaneja (Lukittu huone ja Illuusioiden kirja).

Shotterin näkemyksen ydin on toisessa/toisissa ja toiseudessa. Ihminen tulee itsekseen toisten kautta;  omaperäistä sosiaalisen konstruktivismin teoriaa, jossa kehollisuudella on keskeinen rooli.  Auster mielestäni kuvittaa konkreettiseksi sen, mitä Shotter yrittää teoretisoida (ei Shotter kuitenkaan ole  kuivakas teoreetikko, vaan verevän lähelle tuleva pohtija).

Austerin kirjoissa ihmisen suhde itseensä piirtyy toisten tutkimisen (jopa toisten elämän elämisen) ja toisten “kosketusten” kautta. Ehkä tekstilainaus avaa parhaiten Austerin nerokkuuden:

“Tunsin vihdoin Alman käden niskassani. En tiennyt alkuunkaan miten kauan se oli siinä ollut, tunsin sen vain vähän kerrassaan ja huomasin hieman myöhemmin, että hänen toinen kätensä liikkui edestakaisin pitkin vasenta käsivarttani, siveli sitä erittäin lempeästi aivan kuin hän olisi onnetonta lasta lohduttava äiti. Kaikkein merkillisintä oli se, samalla hetkellä kun ajatus tuli tietoiseksi, kun mieleeni tulivat äidit ja lapset, kuvittelin, että olin liukunut  oman poikani Toddin ruumiiseen ja että Alman sijasta minua lohdutti Helen.  Tunnetta kesti vain pari sekuntia, mutta se oli erittäin voimakas, eikä se ollut mikään kuvitelma, vaan aito, todellinen muodonmuutos, joka päätyttyä olin toinen ihminen, ja tunteen alkaessa kadota pahin minulle tapahtuneesta oli äkkiä ohi.”

Uusi elämä on kirjassa tai jossain muualla; enkeli kuljettaa sitä; se on irtiolemista tavanomaisesta, kaupallisesta tms., se on uhka, joka pitää tuhota tai näky, haave,  jota pitää etsiä,  ja joka pitää löytää, vaikka se luiskahtaa ulottumattomiin uudestaan ja uudestaan.  Uusi elämä on samanlaista, toistuvaa, arkista; se on tässä.  Uusi elämä on tätä tavallista.  Orhan Pamuk vie lukijansa “uuden elämän”  kirjoihin kirjassaan Uusi elämä.

Pamuk kuvaa uuden elämän (mitä se sitten onkaan) läsnäoloa ja -olemattomuutta herkästi ihmisen tajunnan sisäisenä prosessina ja samalla hänen kirjansa on puheenvuoro Turkin (ja miksei Euroopankin) yhteiskuntatilaan. Puhuttelee.

Khaled Hosseinin romaani Leijapoika on matka Afganistanin historiaan, kulttuuriin ja sotiin sekä afganistanilaisten pakolaisten elämään USAssa. Kirja kuvaa myös inhimillisen kanssakäymisen rakentumista erilaisten heimoarvojen ja yksilöhistorioiden kohtaamisessa, mutta myös erilaisissa kansallisissa ympäristöissä.

Leijapoika tempaa juonellisesti tarinaan kahden pojan ystävyydestä ja sitä muokkaavista tapahtumista.  Kirjan ytimessä on eriarvoisuus, joka syntyy erilaisista heimoasetelmista, jotka voi johtaa avoimeen rasismiin ja karkeaan väkivaltaan, mutta myös valheen päälle rakentuviin sovinnaisuuksiin, mitä voi ja saa olla ja tehdä. Alentuminen ja alistuminen, syyllistäminen ja syyllisyys ovat kirjan syviä pohjavirtoja.

Husseinin voima on tuoda afganistanilainen (paradoksaalinen) todellisuus lähelle – lasten leikkikaveruuteen, aikuisten kanssakäymiseen sekä liikesuhteiden ja kumppanuuksien rakentamiseen. Samalla kuitenkin on puhe myös yleisestä ihmisten vuorovaikutusdynamiikasta.

Leijapoika on myös puheenvuoro (suomalaiseenkin) yhteisöllisyyden kaipuuseen: tällaistako suvun ja heimon kitkaan ja kiinteyteen liittyvää yhteisöllisyyttä tarvitsemme?    Kannattanee lukea Leijapoika ennen kuin se tulee leffateattereihin helmikuussa.

Tina Lundanin Ensimmäinen kesä ja Paulo Coelhon Brida.

Lundanin kirjassa tutkaillaan naisen suhdetta naiseuteensa rakastetun miehen kuoleman jälkeen. Samalla käydään myös äidin ja tyttären välinen etäisyys-läheisyys -dialogi; erillistyminen (?). Mukavan sujuvaa luettavaa.

Coelho vyöryttää viimeisimmässä suomennetussa kirjassaan Bridassa samaa kasvun (vaikeuden) ja toisten (henkisten) todellisuuksien tavoittelun teemaansa kuin kaikissa muissakin teoksissaan. Nyt ympäristönä on Irlanti ja nuoren naisen tie oman lahjansa ja noituutensa – ja inhimillisen vastuun – etsimisessä ja löytämisessä. Oppaina ovat nainen (kuun tie) ja mies (auringon tie).  Kirjassa on tärkeitä aiheita, mutta Coelhon toisto alkaa jo kyllästyttää.

“Ilmastonmuutos ei ole katastrofi.  Se on toimiala.”  Juha Seppälän Paholaisen haarukassa on herätteleviä heittoja sen sisällöllisessä sirpaleisuudessa. Romaanina (kaunokirjallisena tuotteena) se on minulle kuitenkin luonnos. Siitä voisi tulla jotakin. Se on luonnos, kuten kirjan roolihenkilö Lauran käsikirjoitus, joka Seppälän teoksessa muovautuu.

Ehkä luonnos on myös oikea sana kuvaamaan pirstaloituvaa ja lohkeilevaa aikaamme ja meitä ihmisiä siellä seassa. Mutta tarvitseeko sitä toistaa romaanissa, kun  elämä itse jo tekee sen? Luonnoksen rinnalle kaipaan jotakin kokonaista, paneutuvaa otetta; otetta tarjoavaa, johon voi sitten vaikka ottaa kantaa. Ja tuota otetta en Seppälän haarukasta löydä.

Tai ehkä on niin, että Seppälä onnistuu keskikertaisen tavallisen arjen kuvauksessaan niin hyvin, että se alkaa totuudenmukaisuudessaan tympäistä. Vielä herätteleviä heittoja; Shakespeare lainaus (?)  vuorovaikutustilanteista: “Kaikki ihmiset pitävät kahta puhetta – toista, joka näkyy ja toista, joka kuuluu.”

Keskisuomalaisessa ollut muistokirjoitus tutustutti minut Esko Raentoon, seutukuntani kirjailijaan. Luin hänen teoksensa Vapaus.  Surullinen ja vähän ahdistavakin, mielestäni. Vanhemmat, siis isä ja äiti ovat jotenkin toistensa välillä, ja lapsi, poika seuraa ja yrittää liittyä tuohon väliin. Isän ratkaisu on lähteä ja tulla takaisin; mutta aina väliin, ei kohti, kohdalleen.

Ihmettelin tuota nimeä vapaus, kun jotenkin koko kirjassa ei ollut vapautta oikeastaan lainkaan, vaan paremminkin pakkoja, jotka pitävät kiinni, ja joita pitää paeta.  Tulikin mieleen, että jospa teoksen nimi kuvaakin sitä, mitä ei ole, ja jota kuitenkin kaivataan.  Ja, että onko niin, että vapaus voi syntyä vain liittymisestä ja sitoutumisesta (toisiin)?  Liittymisessä, jossa on tilaa olla (oma itsensä); sitoutumisessa, jossa vastuu valtautuu vapaudeksi?

Aloitin myös Raennon viimeiseksi jäänyttä kirjaa Yksinäisyys. Se on kiehtovan proosarunollista, mutta kuitenkaan se ei nyt jaksanut imeä – ehkä myöhemmin.

Työkaveri vinkkasi, että Richard Curreyn teos Musta valo on kova juttu. Kirja kertoo yhdysvalloista Vietnamin sodassa päähenkilön kokemana. Se ei ole sotakirja, vaan paremminkin pasifistinen. Mihin ihminen sodan oloissa vajoaa, ja minkä valtio koneistoineen sallii. Currey ei mässäile, vaan lyhyesti ja tarkasti näytää, mitä tapahtuu ja miten yksilö(t) muuttuu.  Samaa varmaankin tapahtuu nykyään Afganistanissa, Irakissa, Afrikassa …

Philip Roth on toinen amerikankuvaaja, jota olen nyt lukenut; viimeiseksi Haamu poistuu kirjan. Nykyamerikka tulee teoksessa ohimennen esille: terrorismin pelossa ja Bushin toisen vaalivoiton turhauttamana on parempi mennä sivuun omaan rauhaan , maalle. Ja siihen samaan liittyy jotain yhteiskuntakritiikkiä (sodan jenkkilä omassa kotimaassaan).

Haamu poistuu on kuitenkin enemmän vanhenevan (vanhenneen) miehen (ihmisen)  kuvaa.  Ja se ehkä juuri koskettaa (minäkin koko ajan vaan ikääntyen).  Myös (länsiset) yhteiskunnat ja valtiot ikääntyvät; voisiko Haamu poistuu olla myös yhteiskuntakuva?  Seuraava lainaus on vaikuttava, ja tunnistan kipeästi_ja_riemukkaasti itseni siitä: “Sain seitsemänkymmentäyksivuotiaana oppia, mitä on olla mielenvikainen. Todistaen täten ettei itsensä löytäminen sittenkään ollut ohi. Todistaen, että dramatiikka, joka yleensä liittyy nuoriin joiden elämä on vasta alkamassa, voi hätkäyttää ja vallata myös ikääntyneet (myös ne ikääntyneet, jotka ovat päättäväisesti aseistautuneet kaikkea dramatiikkaa vastaan), vaikka olosuhteet samalla valmentavat heitä lähtöön.”

Sain eilen illalla loppuun luetuksi Olli Jalosen  14 solmua Greenwichiin.  Kannet sulkiessa oli toisaalta surullinen, toisaalta haikea olo. Siinä oli mukana pettymystä siitä, että tuollaista/tällaista elämä on, mutta myös voimaa, että tuollainen/tällainen keskinkertaisen raadollisen hyvä elämä juuri on.

Lukiessa mietti, että onko 0/180 meridiaanin kulkeminen tarkoituksellinen kuva (kirjassa siis kuljetaan maapallon ympäri ilman nykyajan apuvälineitä).  Pääasiassa olemme ja kuljemme elämässämme annetulla väylällä. Joko itse emme salli poikkeamisia tai sitten jokin ulkoinen voima pakottaa pysymään kapealla tiellä.  Välillä voi ehkä käydä hakemassa kokemuksia, mutta sitten nopeasti takasin. Ja että toisille tiukka sääntöjen/kulttuuristen sopimusten noudattaminen on tärkeää (välttämätöntä), toisille se ei taas ole niin tarkkaa. Ja siitä syntyy enemmän tai vähemmän  vaativia jännitteitä.

Teoksen henkilöt, Graham, Petr, Isla ja Kari ovat myös erilaisia persoonia tai luonnetyyppejä, joiden kautta voi peilata itseään. Graham vahva ja tilaa ottava, joka kuitenkin  hiipuu lopuksi. Petr myös vahva, mutta enemmänkin tilaa antava, joka vahvuudessaan-antavuudessaan kuolee pois.  Isla myötäilevä, mutta kuitenkin tukevasti itsessään, ja joka matkan päättyessä asettuu siihen, mitä on. Kari myös myötäilevä, mutta kapinoiden, ja joka jää lopuksi välille, ikään kuin kesken, vaikka matka päättyykin. Henkilöt ovat arkisen voimallisesti kuvattuja, ja siksi niihin saa tutun kosketuksen.

14 solmua on myös matkakirja, tavallaan kuvakirja, ja kuvien pohjalta haluaa tutustua maapalloomme sellaisena kuin se avautuu 0/180 meridiaanin kautta. Aina lukemisen välillä piti hakea kartasto, ja tsekata missä mennään. Mutta varsinaisesti kirja pistää sinut tutustumaan  ja ottamaan kantaa elämän haasteisiin. Tässä pari itselleni kolahtanutta mietelmää Jaloselta:

“Kaikki tapahtui yhtä aikaa ja yhtä aikaa kävi liian hitaasti ja liian nopeasti.”

“Ei ole tyhjää nollapistettä, alku on rasitettu ja merkitty kaikella sillä mikä on ennen ollut ja jatkuu. Ei entisestään irti pääse mutta sen voi siirtää syrjään varjostamasta jos uudessa on omillaan ja tarpeeksi valoa ja hyvää.”

“Kun on väsynyt sisältä, on väsynyt kokonaan, mutta sitä ei välttämättä huomaa, vaan jatkaa ja jatkaa ja voi lisätä touhuaan jotta piristyisi, mutta pirteys on katteetonta lainaa ja lankeaa raskaammin maksettavaksi.”

Olen lukenut Jalosen ja Oksasen Finlandiapalkintoehdokkaat, ja jos voisin nyt valita noista kahdesta, ei olisi Jalosen voittanutta.

Michael Crichtonin fiktio – mutta ei kokonaan -  Nyt (alkuperäisesti Next) kuljettaa tarinoita muutaman keissin kautta, joissa  geenimanipulaatiolla saadaan aikaan omituisuuksia/hurmaavuuksia ja parantumista/degeneroitumista. Tarinat vievät helposti mukanaan,  vaikka ehkeivät ne ihan huippukerrontaa ole.

Oikeastaan kirja näyttäisi olevan Crichtonin henkilökohtainen puheenvuoro geenimanipulaatioon liittyvään bisnekseen ja tutkijoiden käyttäytymiseen. Mihin taloudelliset edut ja narsistinen halu voivatkaan johtaa. Loppusanoissaan Crichton  vaatii, että geenien patentointi on lopetettava, ja siihen on kirjan imun jälkeen helppo yhtyä.  Myös Monsanton toimintojen kuvaukset TV:ssä alkuperäisviljojen ym. patentoinnin  seurauksista vahvistaa patentoinnin lopettamisvaatimusta.

Nyt on siis pääasiassa kuvitteellinen paisutus siitä, mitä voikaan tapahtua – simpassi ja harmaapapukaija kommunikoivat ihmisen tavoin, luontokappaleet toimivat elävinä mainoksina (logo kilpikonnan kilvessä esimerkiksi), ahneuksissaan keskeneräisiä tuotteita kokeillaan tuhoisin seurauksin jne.  Aika kuluu kirjan parissa nopeasti ja samalla joutuu tutkailemaan omaa suhdettaan (tulevaisuuden) bioteknologiaan.