Työkaveri vinkkasi, että Richard Curreyn teos Musta valo on kova juttu. Kirja kertoo yhdysvalloista Vietnamin sodassa päähenkilön kokemana. Se ei ole sotakirja, vaan paremminkin pasifistinen. Mihin ihminen sodan oloissa vajoaa, ja minkä valtio koneistoineen sallii. Currey ei mässäile, vaan lyhyesti ja tarkasti näytää, mitä tapahtuu ja miten yksilö(t) muuttuu. Samaa varmaankin tapahtuu nykyään Afganistanissa, Irakissa, Afrikassa …
Philip Roth on toinen amerikankuvaaja, jota olen nyt lukenut; viimeiseksi Haamu poistuu kirjan. Nykyamerikka tulee teoksessa ohimennen esille: terrorismin pelossa ja Bushin toisen vaalivoiton turhauttamana on parempi mennä sivuun omaan rauhaan , maalle. Ja siihen samaan liittyy jotain yhteiskuntakritiikkiä (sodan jenkkilä omassa kotimaassaan).
Haamu poistuu on kuitenkin enemmän vanhenevan (vanhenneen) miehen (ihmisen) kuvaa. Ja se ehkä juuri koskettaa (minäkin koko ajan vaan ikääntyen). Myös (länsiset) yhteiskunnat ja valtiot ikääntyvät; voisiko Haamu poistuu olla myös yhteiskuntakuva? Seuraava lainaus on vaikuttava, ja tunnistan kipeästi_ja_riemukkaasti itseni siitä: “Sain seitsemänkymmentäyksivuotiaana oppia, mitä on olla mielenvikainen. Todistaen täten ettei itsensä löytäminen sittenkään ollut ohi. Todistaen, että dramatiikka, joka yleensä liittyy nuoriin joiden elämä on vasta alkamassa, voi hätkäyttää ja vallata myös ikääntyneet (myös ne ikääntyneet, jotka ovat päättäväisesti aseistautuneet kaikkea dramatiikkaa vastaan), vaikka olosuhteet samalla valmentavat heitä lähtöön.”
Entries (RSS)