Opentiellä

Tina Lundanin Ensimmäinen kesä ja Paulo Coelhon Brida.

Lundanin kirjassa tutkaillaan naisen suhdetta naiseuteensa rakastetun miehen kuoleman jälkeen. Samalla käydään myös äidin ja tyttären välinen etäisyys-läheisyys -dialogi; erillistyminen (?). Mukavan sujuvaa luettavaa.

Coelho vyöryttää viimeisimmässä suomennetussa kirjassaan Bridassa samaa kasvun (vaikeuden) ja toisten (henkisten) todellisuuksien tavoittelun teemaansa kuin kaikissa muissakin teoksissaan. Nyt ympäristönä on Irlanti ja nuoren naisen tie oman lahjansa ja noituutensa – ja inhimillisen vastuun – etsimisessä ja löytämisessä. Oppaina ovat nainen (kuun tie) ja mies (auringon tie).  Kirjassa on tärkeitä aiheita, mutta Coelhon toisto alkaa jo kyllästyttää.

“Ilmastonmuutos ei ole katastrofi.  Se on toimiala.”  Juha Seppälän Paholaisen haarukassa on herätteleviä heittoja sen sisällöllisessä sirpaleisuudessa. Romaanina (kaunokirjallisena tuotteena) se on minulle kuitenkin luonnos. Siitä voisi tulla jotakin. Se on luonnos, kuten kirjan roolihenkilö Lauran käsikirjoitus, joka Seppälän teoksessa muovautuu.

Ehkä luonnos on myös oikea sana kuvaamaan pirstaloituvaa ja lohkeilevaa aikaamme ja meitä ihmisiä siellä seassa. Mutta tarvitseeko sitä toistaa romaanissa, kun  elämä itse jo tekee sen? Luonnoksen rinnalle kaipaan jotakin kokonaista, paneutuvaa otetta; otetta tarjoavaa, johon voi sitten vaikka ottaa kantaa. Ja tuota otetta en Seppälän haarukasta löydä.

Tai ehkä on niin, että Seppälä onnistuu keskikertaisen tavallisen arjen kuvauksessaan niin hyvin, että se alkaa totuudenmukaisuudessaan tympäistä. Vielä herätteleviä heittoja; Shakespeare lainaus (?)  vuorovaikutustilanteista: “Kaikki ihmiset pitävät kahta puhetta – toista, joka näkyy ja toista, joka kuuluu.”

Keskisuomalaisessa ollut muistokirjoitus tutustutti minut Esko Raentoon, seutukuntani kirjailijaan. Luin hänen teoksensa Vapaus.  Surullinen ja vähän ahdistavakin, mielestäni. Vanhemmat, siis isä ja äiti ovat jotenkin toistensa välillä, ja lapsi, poika seuraa ja yrittää liittyä tuohon väliin. Isän ratkaisu on lähteä ja tulla takaisin; mutta aina väliin, ei kohti, kohdalleen.

Ihmettelin tuota nimeä vapaus, kun jotenkin koko kirjassa ei ollut vapautta oikeastaan lainkaan, vaan paremminkin pakkoja, jotka pitävät kiinni, ja joita pitää paeta.  Tulikin mieleen, että jospa teoksen nimi kuvaakin sitä, mitä ei ole, ja jota kuitenkin kaivataan.  Ja, että onko niin, että vapaus voi syntyä vain liittymisestä ja sitoutumisesta (toisiin)?  Liittymisessä, jossa on tilaa olla (oma itsensä); sitoutumisessa, jossa vastuu valtautuu vapaudeksi?

Aloitin myös Raennon viimeiseksi jäänyttä kirjaa Yksinäisyys. Se on kiehtovan proosarunollista, mutta kuitenkaan se ei nyt jaksanut imeä – ehkä myöhemmin.

Työkaveri vinkkasi, että Richard Curreyn teos Musta valo on kova juttu. Kirja kertoo yhdysvalloista Vietnamin sodassa päähenkilön kokemana. Se ei ole sotakirja, vaan paremminkin pasifistinen. Mihin ihminen sodan oloissa vajoaa, ja minkä valtio koneistoineen sallii. Currey ei mässäile, vaan lyhyesti ja tarkasti näytää, mitä tapahtuu ja miten yksilö(t) muuttuu.  Samaa varmaankin tapahtuu nykyään Afganistanissa, Irakissa, Afrikassa …

Philip Roth on toinen amerikankuvaaja, jota olen nyt lukenut; viimeiseksi Haamu poistuu kirjan. Nykyamerikka tulee teoksessa ohimennen esille: terrorismin pelossa ja Bushin toisen vaalivoiton turhauttamana on parempi mennä sivuun omaan rauhaan , maalle. Ja siihen samaan liittyy jotain yhteiskuntakritiikkiä (sodan jenkkilä omassa kotimaassaan).

Haamu poistuu on kuitenkin enemmän vanhenevan (vanhenneen) miehen (ihmisen)  kuvaa.  Ja se ehkä juuri koskettaa (minäkin koko ajan vaan ikääntyen).  Myös (länsiset) yhteiskunnat ja valtiot ikääntyvät; voisiko Haamu poistuu olla myös yhteiskuntakuva?  Seuraava lainaus on vaikuttava, ja tunnistan kipeästi_ja_riemukkaasti itseni siitä: “Sain seitsemänkymmentäyksivuotiaana oppia, mitä on olla mielenvikainen. Todistaen täten ettei itsensä löytäminen sittenkään ollut ohi. Todistaen, että dramatiikka, joka yleensä liittyy nuoriin joiden elämä on vasta alkamassa, voi hätkäyttää ja vallata myös ikääntyneet (myös ne ikääntyneet, jotka ovat päättäväisesti aseistautuneet kaikkea dramatiikkaa vastaan), vaikka olosuhteet samalla valmentavat heitä lähtöön.”

Onko niin, että kaikista toiminnoista keskustelu on kuitenkin se olennaisin osallistumisen tapa, jolla oppiminen verkossa tapahtuu?  Kysymys tuli mieleen, kun lueskelin keskusteluunreagointitekniikoita.  Mitähän mieltä tästä voisi olla?

Anna Mari Leinosen väitöskirjassa “Ammatillinen opettajuus kansallisessa verkko-opetuksen kehittämishankkeessa” on mielestäni mainiosti kuvattu verkko-opettajuutta erilaisissa ammatillisen verkko-opetuksen käytännöissä.  Kokosin opettajatyypit yhteen taulukkoon.  Tunnistatko itsesi tai tuttujaverkko-opetustoteutuksia?

Myös opettajaluokituksiin liitetyt pedagogiikat ovat kiinnostavia, ks. kuviot alla

Pitäisköhän nykyajan sosiaalisen median käyttötilanteissa  puhua myös (ammatillisesta) opettajuudesta monimuotoisen vertaisuuden toteutumisena?