Opentiellä

Olet kääntynyt sisääsi, omiin sanoihisi, käsitteisiisi, kertomuksiisi. Olet niiden täyttämä, niissä, niitä. Ja sitten ne alkavat hajota, sekaantua, vähetä, unohtua. Sinä hajoat, katoat itseltäsi. Aloitat matkan sanojesi, muistojesi löytämiseksi, ja samalla sanojen, käsitteiden ja muistojen kielellinen hai hyökkää kimppuusi ja yrittää estää matkasi.  Sinun  vaihtoehtosi on tuhota hai tai tuhoutua itse.

Steven Hallin Haiteksti on syväluotaus kielen ja mielen maailmassa, jossa kokoontuvat ja hajoavat voimat ja niiden polariteeteissa ihmisen minuus/minuudet kamppailee/kamppailevat. Tai sitten se on kuva tekstien kyllästämästä virtuaalisesta todellisuudesta ja ihmismielen uppoamisesta ja kohoamisesta siinä; sen salaisuuksiin, toimintatapoihin, kerroksiin, polkuihin.

Onko Haiteksti (tulevaisuuden) ajankuva, luonnos ihmisen kehityksestä, välittyneen, käsitteellistyneen, medioituneen peilautuvan maailman peili … vai vain tehokasta ja taitavaa viihdettä? Ja taas pari näytettä.

“Sinua jahtaava eläin on ludoviciaani. Se on yksi puhtaasti käsitteellisistä kalalajeista, jotka uivat inhimillisen kanssakäymisen virroissa, syyn ja seurauksen vuorovesissä. Tämä voi kuulostaa hulluudelta, mutta se ei sitä ole. Elämä on sitkasta ja päättäväistä.  Inhimillisen tiedon, kokemuksen ja viestinnän purot, virrat ja joet, jotka ovat paisuneet koko meidän lyhyen historiamme ajan, ovat nykyään laaja, rikas ja rehevä ympäristö. Mitä syytä meillä on olettaa, että nämä virrat ovat steriilejä?”

” ´Mitä meille oikeasti tapahtuu, mitä luulet?´ Hän katsoi minua silmiin ja näin taas saman kylmyyden: aution, tuulenpieksämän rannan, umpeenlaudoitetut rantatalot, lehdettömien mustien puiden siimekseen satavan lumen. Hän otti kätensä harteiltani ja katsoi taas kattoon. ´Rehellisestikö?`  `Kyllä kiitos.`  ´Minä luulen, että me kulutaan pois maailmasta ihan niin kuin kirjoitus kuluu hautapaasista kirkon käytävillä.´ “

… mullakin

… amerikkaa vastaan on aika moinen kirjoitus. Olen ollut jo vähän kyllästynyt natsiteemoihin, mutta tämä tuo aiheen uudella tavalla läsnäolevaksi tähän päiväänkin. Huikea fiktio siitä, miten hitler  kumppaneineen on hanskannut USAn. Ja siitä, miten pelko ja sen tihentämä valppaus alkaa syödä ihmisiä (jotka samalla osoittavat ihmeellistä  voimaa), ja siitä, miten helposti jotkut liukenevat mielikuviin ja uskomuksiin. Ja 8-10 vuotiaan kertojapojan erilainen tarkastelunäkökulma (puhumattakaan itse tekstistä). Tapanani kun on ollut siteerauksella kertoa lukemastani jotain, niin tässä tästä teoksesta.

“Lapselle, joka seurasi sivusta, miten tuskaisa hämmennys raastoi häntä (ja joka itse vapisi pelosta), jäi loppujen lopuksi vain oivallus, että mitään ei voinut tehdä oikein ilman että teki samalla jotakin väärin, ja vieläpä niin väärin, että kun sekasorto vallitsi ja vaakalaudalla oli kaikki, saattaisi olla parasta odottaa ja olla tekemättä yhtään mitään – paitsi että mitääntekemättömyys oli sekin tekemistä … niissä olosuhteissa mitääntekemättömyys vasta olikin tekemistä -, ja ettei edes äidillä, joka jokapäiväisillä toimillaan järjestelmällisesti vastusti elämän levotonta häilähtelyä, ollut keinoja hallita niin pelottavaa sotkua.”