Osallistuin eilen virtuaalisesti Sometun lähitapaamiseen. Monet kiinnostavat asiat olivat esillä, ja myös sovittiin ihan käytännön tekemisestä! Nyt yön yli nukuttua ja uneksittua – oli hyvä tapaaminen, koska se jäi soimaan mieleen ja uneksimisiin – henkilökohtaisesti mietin ainakin kahta aihetta: hankkeet, innovaatiot, kehittyminen sekä avoimuus ja sen mahdollisuudet.
Puhuimme paljon sosiaalisen median roolista kehittämisessä ja kehittymisessä sekä innovaatioiden aikaansaamisessa ja syntymisessä. Tähän puheeseen liittyi kriittinen äänepaino suhteessa hankkeisiin: ne ovat hierarkisesti organisoituja, suljettuja ja elävät aikansa, mutta eivät tuota juurikaan pysyvää. No joo, allekirjoitan kyllä tämän puheen, mutta onko myös huomattava ja ymmärrettävä, että yhteiskunta mahdollistamalla hankkeita ylläpitää juuri sellaista tehottomuutta, joka olennaisesti luonnehtii yhteiskuntaekologiaan liittyvää sosiaalista evoluutiota? Suurin osa hankkeista ei tuota mitään (ei synny “mutaatioita” tai ne ovat liian heikkoja), mutta juuri tuon turhan runsauden ansiosta jossakin syntyy tärkeitä oivalluksia (innovaatioita), jotka myös jatkavat elämäänsä hankkeitten jälkeen ja ulkopuolella. Ehkä ei pitäisi vieroksua hankkeita, vaan yrittää saada ne avoimiksi ja läpinäkyviksi?
Sitten tuo avoimuus. Mielessäni pyörii ajatus, että henkilökohtaisella, yksilön tasolla avoimuus liittyy siihen kuinka itsetuntoinen ja “vahva” olen. Voin olla niin avoin ja läpinäkyvä kuin pystyn sitä olemaan pelkäämättä (tietoisesti tai tiedostamattomasti) haavoittumistani. Avoimuuteni loppuu siinä kohdassa, kun haavoittumisalueeni tulee esille. Toisaalta on myös niin, että avoimuus voi liittyä narsistiseen esilläolo- ja julkisuustarpeeseen. Se voi palvella “mielekästä ja rakentavaa” avoimuutta, mutta se voi myös olla tyhjää tilanottoa, joka itseasiassa tuhoaa toisissa kehkeytyvää avoimuutta.
Kun avoimuutta miettii sosiaalisten ympäristöjen, yhteisöllisyyden ja verkostoelämän kautta, niin silloin liikumme – emme niinkään oman henkilökohtaisen avoimuutemme, vaan – toisille tarjotun ja mahdollistetun tilan alueella. Siis yksikertaisesti suvaitsevaisuuden, kunnioituksen, myötätunnon, kuuntelemisen, nöyryyden yms. tunnevoimien ja -taitojen kanssa. Niillä rakennamme rakennamme paikkoja avoimuuden tekeytymiselle.
Olipa mukava lukea ajatuksiasi heti lauantai aamupäivällä. Itse olin kotona sometu.ning kokouksen aikaan enkä ole tullut hankkineeksi kotiin edes mikkiä – pitää ostaa headsetti – chatillakin olisi varmaan voinut olla. Mutta se oli mäkihyppykilpailun kanssa päällekkäin:) en voinut millään.
Mutta heräsin aamulla aikaisin minäkin ja olin jotenkin yöllä pohtinut samantapaisia asioita. Kirjoitin verkkolehti “sisukas yksi vuotta” jutun ja siinä mietin tuota systeemi- ja elämismaailman eroa. Tietokoneen kautta maailma on auki ja toiminnassa on paljon porukkaa joka on kiinnostunut asioiden kehittämisestä yhdessä – eikä pelkästään uran rakentamisesta. Hankkeet menee enempi ura puolelle, onhan rahan saamiseksi miellytettävä sopivasti. Mutta mustavalkoinen ei maailma ole vaan kaikki sekoittuu. Onhan hankkeet kovasti olevinaan kehittämistä;)
Kuvailit hyvin mistä on kysymys kun ihmisen mielen sisään katsoo. Pelon ja rohkeuden rajoilla liikutaan ja itseen uskominen jonkin asian kehittelijänä on perusjuonne. Rohkeutta voi harjoittaa toimimalla omilla rajoillaan, tehdä vaikka pelkää, tehdä sellaista mitä pelkää. Ja yhdessä, kuten sanoit.
Löysin Oeschin Virtuaalinen voimaantuminen -tutkimuksesta vanhoja lähteitä tyypeistä jotka ovat oivaltaneet että Virtuaalinen maailma mahdollistaa ihmisen kaikki puolet jotka muuten uinuvat. Sama mitä aina OTVO:n intensiiveillä löydän. Ajattelin poimia nuo 90-luvun lähteet, onhan se kiva tietää ketkä kaikki ovat keksineet sen ja milloin ja miksi.
Ilmassa on sellaista että ollaan mainioiden asioiden äärellä ja seuraavan vuoden aikana tapahtuu vielä paljon kiintoisaa.
Jännästi nostit tuon hankkeiden merkityksen ja roolin esille. Itse en välttämättä palaverissa asiaa ja keskustelua rekisteröinyt, mutta toisaalta samaa mieltä kyllä. Todellakin Usein hankkeiden merkitys ei ole loppujen lopuksi se, mitä niillä virallisesti tavoitellaan. Hankemaailmassa syvällä tarpoessa todellakin tuntuu, että tehottomuus ja joskus resurseista ja rahoituksesta kilvoittelukin, tappaa toimijoiden kaiken innon ja innovatiivisuuden. Mutta ehkä ei sittenkään. Ehkä jokin jää kytemään, joka sitten ihan muuta kautta tai ihan “väärissä” projekteissa konkretisoituu tekemiseksi ja vaikutukseksi. Ainakin helpottaa ajatella näin.