Nancy Hustonin kirjassa Syntymämerkki katsotaan aikakautta (ja sen vaikutusta), lapsi-vanhempi-suhdetta (lapsuutta) ja lapsen lähi-ihmissuhteita neljän kuusivuotiaan lapsen (poika, pojan isä, isän äiti, äidin äiti) kokemana. Asetelma on onnistunut, vaikka kuusivuotiaiden kokemukset ovat “aikuisen kirjoittamia” (eivät 6-vuotiaat kaiketi itse pystyisikään kirjoittamaan aikuisen tarkkuudella kokemaansa). Mutta ei tämä aikuiskerronta oikeastaan häiritse – ehkä juuri päinvastoin?
Kirjassa on monta viestiä, mutta itselleni puhuttelevin on se, että aikuiset eivät tavoita, eivätkä läheskään aina ymmärrä lapsen maailmaa. Ja lapsen vaihtoehto on väistyä tai siirtää tuonnemmkasi . Ja tästä tulee yksi merkki, jota (me kaikki) kannamme – ja yritämme päästä siitä irti läpi elämän? Ja aina neljänteen polveen seuraa “ensimmäinen merkki” …
Kirjan rakenteessa (sisällössä) oli kiehtovaa, että ensimmäistä (pojan) tarinaa pystyi lukemaan uudestaan seuraavien kolmen kautta, toista seuraavien kahden jne., ja myös niin, että viimeinen tarina (äidin äiti) oli jo esikirjoitettu pojan ensimmäisessä tarinassa. Tästä tulee mieleen sukuhistoriallinen fraktaalisuus, saman toistuminen uudessa kontekstissa, tietty kerroksellisuus, mutta kuitenkin uniikkisuus.
Monella tavalla puhutteleva kirja. Luin rinnakkain Syntymämerkin kanssa Michael Cunninghamin Tunnit teosta. Siinä edetään vähän samankaltaisesti kolmen rinnakkaisen tarinan kanssa. Jokin rakenneyhtäläisyys. Mutta tällä kertaa (ehkä syntymämerkin vaikuttavuuden takia) C. ei nyt kolahtanut (toisin kuin muiden hänen kirjojensa kanssa – niistä ehkä myöhemmin täällä blogissa?).
Entries (RSS)