Opentiellä

Luin tässä rinnakkain Ian McEwanin Rannalla ja F.E. Sillanpään Nuorena nukkunut (kotimaiset klassikot).  Tavallaan niissä molemmissa on yhtenä teemana rakstuminen ja rakkaus. McEwan tuo esille tietyllä tavalla aiheen purkamisen ulospäin: pettymys, eroaminen ja kompensaatiot työllä ja puuhalla. Sillanpään Silja työstää aihetta sisässään ja myös jotenkin ylevöittää sen (mahdottomaksi?) ja hajoaa (?).  Tietysti kirjat ovat ajankuvia ja siinä mielessä vertaamattomia.  Mutta kuitenkin sattui niin, että osuivat nyt kohdalleni ja rinnallistuivat.  Kerrotaanko niissä myös yleistä, tavallaan ekstroverttia ja introverttia suhtautumista; miten kohtaamme elämän heittämiä haasteita, millaisia ovat opettajan “eteentulevat” ihmiset …

Kokoonnutaan virpen (opekorkeitten virtuaalipedagogiikkahankkeitten) koordinaattoreiden kanssa Tampereella. Yksi keskeinen aihe on ollut harakka (entinen varis ). Harakassa on kyse jostakin opekorkeitten yhteisestä verkossa tapahtuvasta (sinne organisoidusta) opettajien pedagogisesta opiskelusta. Aika monet meistä totesivat, että on aika vaikeaa saada eri opekorkeitten opettajien keskuudessa vahvasti liikkeelle yhteistä opetusta (jokin vastustus?). Ehkä kuitenkin aluksi voisi lähteä liikkeelle jostakin opintojaksosta, tai jostakin opintojakson osasta. Puhuttiin myös, että esimerkiksi ohjaus voisi olla yhteinen teema, joka jotenkin nousisi yhteiseksi verkkotoiminnaksi … tai sosiaalinen media opettajakoulutuksessa, tai opettajana mediamaailmassa,  tai opettajien kytkentä harjoittelun ohjaukseen, tai …Mutta mikä voisi opekorkeitten kanssa olla virtuaalisesti yhteistä (tai ainakin jaettua), miten toimittaisiin virtuaalisesti yhdessä? Miten yhteistoiminta organisoituisi sosiaalisen median välineillä jne. Syntyisiköhän tästä keskustelua? Yksi työskentelypaikka!

Nancy Hustonin kirjassa Syntymämerkki katsotaan aikakautta (ja sen vaikutusta), lapsi-vanhempi-suhdetta (lapsuutta) ja lapsen lähi-ihmissuhteita neljän kuusivuotiaan lapsen (poika, pojan isä, isän äiti, äidin äiti) kokemana. Asetelma on onnistunut, vaikka kuusivuotiaiden kokemukset ovat “aikuisen kirjoittamia” (eivät 6-vuotiaat kaiketi itse pystyisikään kirjoittamaan aikuisen tarkkuudella kokemaansa). Mutta ei tämä aikuiskerronta oikeastaan häiritse – ehkä juuri päinvastoin?

Kirjassa on monta viestiä, mutta itselleni puhuttelevin on se, että aikuiset eivät tavoita, eivätkä läheskään aina ymmärrä lapsen maailmaa. Ja lapsen vaihtoehto on väistyä tai siirtää tuonnemmkasi .  Ja tästä tulee yksi merkki, jota (me kaikki)  kannamme – ja yritämme päästä siitä irti läpi elämän?  Ja aina neljänteen polveen seuraa “ensimmäinen merkki” …

Kirjan rakenteessa (sisällössä) oli kiehtovaa, että ensimmäistä (pojan) tarinaa pystyi lukemaan uudestaan seuraavien kolmen kautta, toista seuraavien kahden jne., ja myös niin, että viimeinen tarina (äidin äiti) oli jo esikirjoitettu pojan ensimmäisessä tarinassa.  Tästä tulee mieleen sukuhistoriallinen fraktaalisuus, saman toistuminen uudessa kontekstissa, tietty kerroksellisuus, mutta kuitenkin uniikkisuus.

Monella tavalla puhutteleva kirja.  Luin rinnakkain Syntymämerkin kanssa Michael Cunninghamin Tunnit teosta. Siinä edetään vähän samankaltaisesti kolmen rinnakkaisen tarinan kanssa. Jokin rakenneyhtäläisyys.  Mutta tällä kertaa (ehkä syntymämerkin vaikuttavuuden takia) C. ei nyt kolahtanut (toisin kuin muiden hänen kirjojensa kanssa – niistä ehkä myöhemmin täällä blogissa?).