Kesän lopussa (etsiessäni uutta ilta- ja välipalaluettavaa) löisin kirjahyllystämme Pat Conroyn teoksen Vuorovetten prinssi (vp). Kunnon amerikkalainen/jenkkiläinen opus, joka juonellisessa viihteellisyydessään vei nopeasti mukaansa: siis hyvin kirjoitettu ja helposti luettavaa. Mutta vp ei ole vain viihdekirja, tai oikeastaan se on ihan muuta kuin viihdekirja. Sen parissa viihtyy, mutta se vie vakavien ja syvien kysymysten äärelle. Yritän listata teemoja, joita saan siitä mieleeni.
- Ehkä vahvin sisältöteema on lapsuuden kokemusten pakottavuus ihmisen elämänhistoriassa, ja tämän päivän tekojen sävyjen rakentajana. Ja samalla tiedostamisen (terapian, itsepohdinnan, vuorovaikutuksen) kautta (turhaksi tuomittu?) pyrkimys vapautua siitä tilasta/niistä tiloista, joka/jotka ovat ihmisen sielunmaiseman horisontin rakentanut/rakentaneet. Tämän teeman läpi kirja on yhdenlainen psykodynaamikan oppikirja. Ja myös psykoterapian – arjessa oppimisen/tiedostamisen/toipumisen paradoksaalinen ja taisteleva jännite on myös kirjassa esillä.
- Rakkaus-viha-väkivalta vastavuoroisuus ja kipeä yhteenkuuluvuus mielettömine esimerkkeineen kulkee läpi kirjan. Omien kokemussilmien läpi katsottuna ko. teema on kyllä hurjempi kuin mitä oma elämä todistaa, mutta ehkä juuri siksi se on kirpaisevasti koskettava.
- Valheellisuus-totuudellisuus on myös esillä, ja miettimään panevia perusteluja tulee roolihenkilöiden puheissa tilanteista riippuen molemmille.
- vaikeneminen – puhuminen; kumpi tekee tilaa elämälle, millaiselle elämälle?
- Tavallisuus – hulluus: kumpi on haluttavampaa, oikeaa elämää? Onko välimuotoa?
- Maallistuneisuus (materia) -uskonnollisuus – mystisyys; vastakohtaisuuksia ja kuitenkin toisensa läpäisevinä ihmisyksilöissä ja -ryhmissä.
- Älyllis-esteettinen kirkkaus (Savannah); tavallisen laiska normaalius (Tom) ; vaatimaton moraalinen ehdottomuus (Luke).
- Ja yhteiskunnallisia teemoja: köyhyys-rikkaus; etuoikeudet ja riisto-luonto, ekologia; pyrkyryys, häikäilemättömyys, politiikka; rasismi.
Kirjassa on hieno filosofis-aforistisia tekstikohtia, esimerkiksi
“Jos rakastaa lastaan, rakastaa itseään.”
“Olisin halunnut puhua pihakoirille ja varpuslinnuille kuin ystäville ja kanssamatkajille paahteisilla valtateillä, huumaantuneena rakkaudestani Jumalaan, armontäyteisenä kuin sateenkaari, jonka loistava kirjo kytkee kaksi kaukaista ketoa toisiinsa. Olisin halunnut katsoa maailmaa silmin, jotka näkevät vain ihmeitä, ja puhua kielin jotka osaavat vain ylistää.”
“Miehenä olemisessa ei ole kuin yksi vaikeus. Yksi ainoa juttu. Meitä ei opeteta rakastamaan.”
“Minulla ei ole periaatteita. Minulla ei ole uskoa, enkä minä kykene toimimaan. Minulla on kollaboraattorin sielu.”
Jääkö vp:stä jotain opettajalle/kouluttajalle? No oikeastaan se sama, mikä kaikesta kaunokirjallisuudesta: auttaa ymmärtämään elämää, ihmisiä, opiskelijoita, kollegoja sekä oppimis- ja yhteistyö- ym. prosesseja. Ja että elämä on instituutioita väkevämpää, eikä opettajuuttaan kannata ottaa liian vakavasti (ryppyotsaisesti).
Entries (RSS)
Syyskuu 12th, 2007 at 9:07 epp
Olitpa ehtinyt kirjoitella mielenkiintoisen jutun. Mukava paeta töitään tällaisten pariin.
Onko vp suomennettu kirja, sitä en tiennyt. Olen nähnyt elokuvan Prince of Tides (?) kahdesti ja nauttinut molemmilla kerroilla. Se on vahva kasvukertomus, traumaattisen kokemuksen purkaminen terapiassa. Elokuvassa painottuu myös terapeutin ja terapoitavan rakkauskertomus, joka kuitenkin katkeaa miehen paluuseen perheensä luo. Ja miten hän aina sen pitkän sillan yli ajaessaan muistaa …
Mitä siis voisi oppia nimenomaan opettajuuteensa? Kyllä minusta ihmissuhteiden LAATU on avainsana, jonkinlainen rakkaus siinä parhaimmillaan on mukana. Ihmisen täytyy tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin hän on jotta voi jatkaa eteenpäin. Pekka Himanen sanoi heinäkuussa luennolla että parhaissa ohjaussuhteissa “sanoo toiselle ne sanat jotka hän on aina halunnut kuulla”. Tuopa osui sydämeeni, miten se mies osasi puhua minulle vaikka sali oli täynnä ihmisiä.
Tällä pohdinnalla ei sitten ole mitään tekemistä tekniikoiden tai mekanististen ohjeiden kanssa (esim kehu jokaista) vaan kyse on aidommista elävistä prosesseista joita ei etukäteen voi ennustaa. Pitää elää mukana, heittäytyä. Kehkeytyminen on aika kiva sana ja emergentti oppiminen (miten tuo osattais suomentaa?)
Nyt lopetan tältä erää, haluan katsoa miten tuo nimi tulee mukaan… ja pitäisi se oma blogi tehdä, hohhoijaa.
Syyskuu 12th, 2007 at 2:40 jpp
Joo, siis on suomennettu ja kannattanee lukea elokuvan rinnalla (voin lainata). Itse en muista elokuvaa, vaikka luulen kuitenkin nähdeeni sen. Arvelen, että kirjassa on paljon enemmän kuin leffassa – niin kuin aina.
Tuo rakkaus on kai se tosi tärkeä juttu, mutta miten sen saisi arkipäiväistettyä, ettei siitä tulisi jotenkin niin pateettisen juhlallista ja ylitsepääsemättömän vaativaa. Ei se kuitenkaan ole – kun sen oikein ymmärtää?
peeii
Heinäkuu 24th, 2008 at 5:42 epp
Loistava arvostelu maailmankaikkeuden parhaimmasta kirjasta, kiitos peeii!
Itse näen Conroyn olevan parhaimmillaan dialogeissa, niissä kun yhdistyy loistava huumorintaju ja syvälliset mietteet, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Tulisikin Conroylta jatko-osa tähän…Leffa on mielestäni /c:stä, niin paljon jätetty pois. Streisand osti oikeudet elokuvaan ja kas, halusikin esittää pääosaa kallonkutistajana